Fidzi - paratiisi kookospähkinän kuoressa

Bula! Näin toivotetaan tervetulleeksi Fidzille. Trooppinen, mutta hieman Malesiaa viileämpi ja kuivempi ilmasto odotti ulkona ja teki kyllä hyvää Uuden-Seelannin kylmyyden jälkeen. Fidzin tärkein kansainvälinen lentokenttä sijaitsee Nadissa (lausutaan: nandi) pääsaari Viti Levun länsiosassa. Lähes kaikki turistit pursuavat maahan juuri Nadin kautta. Vastassa oli lentokentän tervetulo-orkesteri, joka soittelee Hawaiji-paidoissaan leppoisaa Fidzi-musiikkia bula-toivotusten saattelemana.

Olin buukannut hostellimajoituksen ensimmäiseksi yöksi Bluewater Lodgesta. Hostelli järjesti 12 Fidzin dollarin hintaan (vajaat kuusi euroa) myös kuljettajan hakemaan kentältä. Majoituksen suhteen kävi oikein hyvin, koska dormihuone irtosi tarjoushintaan reilulla seitsemällä eurolla yöksi, eikä huoneessa ollut lisäkseni ketään muita. Maittavan Lemon Chicken–illallisen jälkeen painuin nukkumaan, koska seuraavana aamuna olisi tarkoitus lähteä saarihyppelemään Fidzin pienemmille paratiisisaarille. 

Awesome Adventures Fiji –yritys tarjoaa Fidzillä saarihyppelyä eli island hopping –paketteja, joita on tarjolla moneen makuun neljän yön versiosta aina 20 yön paketteihin. Tarjolla on majoitukset sisältäviä tai sisältämättömiä vaihtoehtoja, joista itse valitsin majoituksella varustetun Bula Combo passin. Käytännössä hintaan kuuluu siirtymiset saarten välillä, majoitus resortissa (joita saarilta löytyy kaikkaan noin kolmisenkymmentä) sekä ruokailut resorteissa. Awesome Adventures ei omista saarilla olevia resortteja, vaan ne ovat yleensä yksityisten pyörittämiä, ja toimivat vain yhteistyössä saarihyppelyitä tarjoavan firman kanssa. Koska Awesome Adventures pyörittää käytännössä monopolia toiminnassaan, ovat hinnatkin sen mukaisia. Seitsemän päivän ja kuuden yön Bula Combo passi dormimajoituksella maksoi FJD 1198, eli peräti 515 euroa! Toki tähän hintaan kuuluu kolme ruokailua päivässä, mutta kaikista muista aktiviteeteista joutuu maksamaan erikseen. Mistään huippuluokan resorteista ei ole kyse, vaan käytännössä dormit ja buret ovat hyvin yksinkertaisia mökkejä. Resorteissa sähköntuotto on generaattoreiden varassa, ja yöksi jotkin saaret pimenevät kokonaan.

Maanantaiaamuna lähdin Bluewaterista yhteiskuljetuksella Denarau Marinaan, josta Check inin jälkeen pääsi nousemaan ns. keltaiseen veneeseen, eli Yasawa Flyeriin. Kaksirunkoinen paatti kuljettaa saarihyppelijöitä pitkin Mamanuca- ja Yasawa-saariryhmiä. Päätin suunnata heti alkuun niin kauas kuin mahdollista, eli Yasawa-saarten perukoille Nacula-saarelle. Majoitukset voi varata Yasawa Flyerilta. Kyselin Naculan majoituksista, ja minulle tarjottiin majapaikka Safe Landing Resortista. Selasin pikaisesti prosyyrin läpi, ja Safe Landingin kohdalla silmiin pisti ainakin teksti: ’You´ll have no problem finding your own space and drift into ”Fiji time”’. Sopii mulle!

Fiji time

Neljän ja puolen tunnin päästä vaihdoin Yasawa Flyerista pieneen moottoriveneeseen, jolla taitoimme loppumatkan resorttiin. Saarilla ei ole erillisiä satamia tai laitureita, vaan turistit poimitaan Yasawa Flyerista aina pienempiin veneisiin rantautumista varten. Rannalla vastassa oli pari resortin työntekijää jotka toivottivat meidät tervetulleiksi jälleen bula-huudoin ja iloisin hymyin. Tällä kertaa hymy ei ollut niin teeskennellyn oloista kuin muualla, vaan pikemminkin kaverit olivat aidosti mukavan oloisia ja pilke silmäkulmassa. Resortin rauhallisuus ja syrjäinen sijainti lupaili hyvää.

Auringonlasku Safe Landingissa

Safe Landingin omistaa australialainen vanhempi kaveri Peter, joka pyörii paikalla joka päivä hoitamassa asioita. Peter jaksaa usein myös keskustella pitkään vieraiden kanssa niitä näitä, mikä antaa mielestäni positiivisen kuvan koko paikasta. Resortin työntekijät ovat kotoisin viereisestä kylästä, ja heidän kanssaan on mukava keskustella paikallisesta elämänmenosta. Fidzilläkin eletään jo 2010-lukua ja esim. pieniltä saariltakin nuoret suuntaavat opiskelemaan pääsaaren yliopistoihin. Silti saarilla toimii edelleen perinteinen kylien sisäinen hierarkia, joka astuu voimaan aina kylässä asioidessa. Kylissä on mm. edelleen päälliköt, ja kukin kylän asukas kuuluu omaan ”kastiinsa” riippuen siitä, mihin kastiin sattuu syntymään. Käytännössä elämä toimii kuitenkin melko nykyaikaisesti, ja hierarkiajärjestelmällä on enää lähinnä seremoniallinen merkitys. Päälliköllä on silti päätäntävaltaa ja vastuuta vielä nykyäänkin.

Paikallinen asumus, eli bure. Tämä taitaa olla jonkin vanhan resortin hylätty bure.

Varasin suosista kolmeksi yöksi majoituksen Safe Landingista. Rento ilmapiiri, Tyyni Valtameri, hiekkaranta, palmut, aurinko ja riippumatto. Mitäs muuta tässä tarvitaan? Aamulla kahdeksalta, iltapäivällä yhdeltä ja illalla seitsemältä resortin väki puhaltaa isosta simpukan kuoresta valmistettuun torveen ruoka-ajan merkiksi. Ruoka on kohtuullisella tasolla, ei mitään mahtavuutta, mutta saariolosuhteissa melko hyvää. Baarista Fiji Bitter tai Fiji Gold -oluet lähtevät 5-6 dollarin hintaan.

Kakkua ja kahvi, FJD 5

Aluksi ruokailujen rytmittämään säännöllisyyteen oli vaikea sopeutua. Aasiassa reissatessa säilyy enemmän omatoimimatkailun tunnelma, kun voi itse päättää ruoka-ajoistaan ja ennen kaikkea siitä mitä syö. Fidzillä tuntee itsensä enemmän turistiksi, jolle kaikki tuodaan pöytään valmiiksi katettuna. Lopulta päivärytmistä ei edes halua sen kummemmin välittää. Aamupalan jälkeen voi vaikka piipahtaa snorklailemassa kirkkaassa meressä ja sitten rojahtaa riippumattoon odottelemaan lounasta. Aucklandin lentokentältä hankkimani skotti-koomikko Billy Connollyn Route 66 –kirja toimii myös erinomaisena ajanvietteenä (ja samalla hyvänä ennakkovalmistautumisena seuraavaan reissuun...). Iltapäivän kohokohta on kävellä rantaa pitkin parin minuutin matkan päähän kakkukahveille. Paikallisen kyläläisen minikahvilasta saa erinomaista suklaa- ja banaanikakkua kera kahvin tai teen hintaan 5 dollaria. Samalla saa tuettua paikallisia, kun rahaa menee välillä resortin ulkopuolellekin.

Yllä viikon luontohetki päiväkävelyltä Nacula-saaren huipulle. Aluksi luultiin, että linnut hyökkäilevät meidän niskaamme, mutta kohta tajuttiinkin, että ne olivat enemmän kiinnostuneita heinäsirkoista ja muista pörriäisistä, jotka hyppivät heinikossa pakoon jaloistamme. Käteviä saalistajia!

Iltaohjelmaa Safe Landingissa on tarjolla silloin tällöin. Ensimmäisenä iltana resortin pojat vetivät pienen shown esittämällä perinteisen fidziläiskylän tärkeimpiä henkilöitä, kuten päällikköä ja päällikön poikaa jne. Sitten oli vuorossa enemmän ja vähemmän perinteisiä tansseja, jotka olivat enemmän ja vähemmän kiinnostavaa katseltavaa. Lopulta yleisökin vedettiin mukaan paikalliseen letkajenkkaan... Illat päättyvät käytännössä kymmeneltä, jolloin generaattori sammutetaan ja valot pimenevät. Nukkumisen lisäksi iltaisin ei ole juuri muuta tekemistä, joten aamulla on taas melko skarppina kasilta aamiaisella.

Näin kuluvat päivät Fidzillä. Resortit tarjoavat lukuisia aktiviteetteja, kuten sukellusreissuja (varusteet ja ammattitaito saattavat tosin vaihdella heikon ja hengenvaarallisen välimaastossa), snorklausreissuja, luolareissuja, kylään tutustumisia, hierontaa ynnä muuta. Mielestäni parasta tekemistä on kuitenkin riippumatossa makoilu hyvän kirjan tai mp3-soittimen kera. Niin, ja auringonlaskut! Niitä tuskin on ehtinyt hehkuttaa tarpeeksi.

Fidziläiseen perinteeseen kuuluu kava-juoman nauttiminen. Kavaa, jota valmistetaan kava-kasvin juurista, juodaan tyypillisesti tiettyjen seremonioiden saattelemana. Juoma on kuravettä muistuttavaa, ja sillä on lievä päihdyttävä vaikutus. Huumausaineesta tai alkoholista ei kuitenkaan ole kyse, vaan vaikutukset ovat lähinnä raajojen puutuminen ja lievä väsymys. Jotkin resortit järjestävät turisteille kava-iltamia, mutta Safe Landingissa niitä ei ole tarjolla. Keskustelin aiheesta erään resortin työntekijän, Chalin kanssa, joka kertoi paikallisten viettävän melko usein omia kava-iltamiaan läheisessä kylässä. Britti-pariskunnan Chrisin ja Charlotten kanssa kysyimme Chalilta josko voisimme jonain iltana osallistua seremonioihin. Chal lupasi yrittää järjestää meidät mukaan torstai-iltana, joka olisi kyläläisille tyypillinen kava-ilta. Varasin oitis yhden lisäyön Safe Landingista, koska alunperin tarkoituksenani oli jatkaa matkaa torstaina päivällä. Ikävä kyllä keskiviikkona kylässä sattui kuolemantapaus, kun eräs vanha nainen nukkui pois. Torstaipäivä oli siis kyläläisille hautajaispäivä, joten meidän osalta kava-iltamat jäivät tämän vuoksi kokematta. Voi bula sentään.

Perjantaina vaihdoin resorttia Barefoot islandille. Parin tunnin oleilun ja maittavan lounaan jälkeen aloin harmittelemaan, etten tullut tänne aikaisemmin. Ruoka hakkaa Safe Landingin sata-nolla, ja saarelle on loistavat snorklausmahdollisuudet sekä rento meininki. Tämä on paratiisi nyt!

Rapukisat. Oma rapuni "Sisu" ei liikauttanut evääkään koko kisan aikana. Pettymys.

Barefootilla on sesongista riippuen mahdollisuus päästä uimaan paholaisrauskujen (eng. Manta Ray) kanssa. Kyseiset merenelävät tulevat läheiseen salmeen popsimaan planktonia aina silloin tällöin, ja silloin kannattaa olla paikalla snorklausvarusteiden kera. Käytännössä Barefootilla eletään siis koko ajan valmiustilassa. Resortin työntekijät käyvät päivystämässä rauskuja päivittäin. Jos fisuja näkyy, tullaan resorttiin huutelemaan ”manta rays, manta rays!”, jolloin kannattaa kiiruhtaa veneeseen. Lähipäiviniä rauskuja oli nähty, ja kaikki hehkuttivat uintireissua upeaksi kokemukseksi. Kuten arvata saattaa, minun visiittini aikana rausku-hälyytystä ei tietenkään tullut. Olisi pitänyt tulla tänne jo aikaisemmin...

Snorklaus Barefootilla on kuitenkin loistavaa. Korallit, kalat ja meritähdet ovat kirjavia ja kauniita. Paholaisrauskujen sijaan pääsin kuitenkin todistamaan erään toisen merenelävän läsnäoloa. Ensikohtaaminen hain kanssa ei ollut aivan niin pelottava kuin voisi olettaa. En joutunut hengenvaaralliseen painimatsiin minkään kolmimetrisen valkohain kanssa, vaikka tekisi mieli uskotella blogin lukijoille juuri näin. Sen sijaan olin vain kävelemässä rannalla, kun aivan rantavedessä uiskenteli noin metrin mittainen blacktip reef shark, eli vapaasti suomennettuna mustaeväriuttahai. Eipä siinä sen enempää eksotiikkaa, mutta tulipahan tuollainenkin nyt sitten nähtyä.

Tulevan kevään muotia

Lauantai-iltana resortissa tarjoiltiin juhlaillallinen. Paikallisessa lovo-uunissa valmistettiin possua, kanaa, pinaattia ynnä muita herkkuja. Homma toimii lähes samalla kaavalla kuin Suomessa rosvopaistin valmistaminen. Ensin pidetään nuotiota isossa kuopassa, joka on vuorattu kivillä. Lihat kääräistään folioon ja bambusta valmistettuihin koreihin (pyöräytin itsekin yhden bambu-korin aikani kuluksi), ja lopulta koko paketti jemmataan kuoppaan kuumien kivien päälle ja peitellään. Ruoka kypsyy hiljalleen lovossa, ja myöhemmin aarre kaivetaan esiin ruokailua varten. Lovosta riitti illallista koko resortin väelle, ja olihan se kyllä hyvääkin. Rosvopaisti on tosin mureampaa ja omien kokemuksieni perusteella myös maukkaampaa, mutta lovo-illallista kannattaa silti kokeilla, jos Fidzin huudeille sattuu piipahtamaan.

Lovo-illallinen katettuna

Yllä paikallinen harrastajateatteri esittää: hengenvaarallista leikkiä tulella. Palavat sauvat lentelivät välillä pahaenteisesti kohti yleisöäkin. Thaimaassa vastaavat tulileikit olivat noin sata kertaa paremmin hallussa, mutta pakko antaa aplodit myös Barefootin pojille hyvästä yrityksestä.

Sunnuntaina oltiin jälleen manta ray –valmiudessa, mutta hälytystä veteen ei tullut silloinkaan. Oma saarihyppelyni päättyi iltapäivällä, kun tsekkasin ulos resortista ja hyppäsin veneeseen, joka veisi minut takaisin Yasawa Flyerille ja edelleen Nadiin. Kirsikkana kakun päälle venematkalla näimme vihdoin myös paholaisrauskun. Rausku on todellakin majesteettinen näky. Kyseinen yksilö oli arviolta pari kolme metriä leveä, mutta jotkut saattavat kasvaa paljon isommiksikin. Ei päästy tällä kertaa siis uimaan rauskujen sekaan, mutta tulipahan yksi edes nähtyä. 

Illaksi palasin Nadiin samaan hostelliin kuin tullessakin. Huonevaraukseni oli ryssitty siten, että kahden yön sijaan majoitus oli varattu vain yhdeksi yöksi. Toiseksi yöksi pitää siis etsiä toinen yöpaikka, koska Bluewater on täyteen buukattu. Sitten matka jatkuukin Tyynen Valtameren yli kohti Amerikan Yhdysvaltoja, eli junaittiits steits of ämeerikaa.

Fidziltä Jenkkilään lentäessä huvittavaa on, että lento saapuu määränpäähänsä ennen kun se on edes lähtenyt. Fidzi sijaitsee aivan päivämäärärajan tuntumassa, joten vaikka lentoni lähtee kohti Los Angelesia kello 22 tiistaina, olen silti perillä samana päivänä yheltä iltapäivällä. Näin ollen voin nähdä kaksi auringonlaskua saman päivän aikana tai juoda vaikka olutta eri puolilla maailmaa samaan kellonaikaan. Nuorennunko siis päivällä, vai saanko vaan yhden ekstra-päivän elinaikaa?

Oli miten oli, Losissa matkaseuruen pääluku tuplaantuu kun mukaan liittyy toinenkin herra JT. Matkasuunnitelma on tiivistettynä: 31.7. Los Angeles – 20.8. New York. Kaikki mitä näiden amerikkalaisten pikkukaupunkien välillä tapahtuu noina päivinä on vielä suuri mysteeri. Raportointia on kuitenkin luvassa tänne blogiin, ja ehkä saamme välillä myös lukea vierailevan tähden mietteitä. 

Vinaka Fiji, ja kohta sitten God bless America.

Rotorua, Uusi-Seelanti

Mädäntyneen kananmunan haju viestii siitä, että ollaan Rotoruassa. Kahdeksan tunnin bussimatkailu Wellingtonista päättyi Rotoruan keskustaan, josta lähdin paikallistamaan majoitusliikkeitä. Tavasta poiketen en ollut buukannut majoitusta ennakkoon, koska edellisenä iltana Wellingtonin hostellin netti lakkasi toimimasta ennen kuin ehdin varailemaan mitään. Jonkun esitteen kulmasta bongasin Astray –nimisen reppureissaajahostellin, jonne löysin melko vaivattomasti. Dormimajoituksen sijaan otin vaihteeksi oman yksiön, jonka lattiapinta-ala on arviolta vajaat kolme neliötä. 

Matkan varrelta bongattua - Mt Ruapehu

Perjantaina aamupäivällä lähdin kiertelemään nähtävyyksiä, jotka Rotoruassa pyörivät enimmäkseen siis vulkaanisten toimintojen ympärillä. Rotorua-järven rannalla pääsee katselemaan tuhansia lintuja, jotka hengailevat lahden vesissä. Järven rantaa pitkin kulkee polku, jota pitkin voi kävellä ihmetellen kuumia lähteitä ja sen sellaisia. Huvittavaa on, että joka kivenkolosta nousee vesihöyryä ja sieltä täältä pulppuaa pinnalle rikin katkuista vettä. Paikalliselta golf-kentältä löytyy jopa ”kuumia esteitä” eli thermal hazards. Näihin ei taida törmätä ihan Ruuhikosken takaysillä.

Aikoinaan kuumat lähteet ja muut pulppuavat mutakuopat ovat toimineet terveyskylpylöinä, joiden uskottiin parantavan mm.  alkoholismista. Toimintaa kuitenkin rajoitettiin ja suurilta osin lakkautettiin, kun liian moni kylpijöistä pyörtyi ja kuoli lähteistä nouseviin myrkyllisiin kaasuihin. Mielestäni jo pelkkä etova haju yrittää kertoa, että lähteisiin ei kannata liiemmin mennä kylpemään. Kuitenkin Rotoruassa toimii tätä nykyä useita kylpylöitä, jotka ilmeisesti nykyään vain lämmittävät vetensä kuumien lähteiden voimalla. Paikalliset ovat myös valjastaneet käyttöönsä kuumien lähteiden energiaa, jota käytetään mm. keskuslämmitykseen, veden lämmittämiseen ja jopa ruokien kypsentämiseen. Hostellillakin suihkusta tulee lämmintä vettä ilman normaalia vartin odottelua. Yksiöni sisäilman lämmitys on tosin sataprosenttisesti oman ruumiinlämmön varassa...

Hieman keskustasta sivussa sijaitsee Whakarewarewan metsä, eli The Redwood. Paikkaan on joskus muinoin kokeilumielessä istutettu erilaisia puita, kuten kalifornialaista punapuuta, jotka ovat sittemmin kasvaneet melko vaikuttaviin korkeuksiin. Pieni päiväkävely valtavien puiden lomassa oli hyvää vaihtelua rikin hajuiselle kaupungille.

Isoja puita

Bongaa kuvasta potentiaalinen hobitti...

whakka whakkaa yee yee..

Iltapäivällä suuntasin vielä Whakarewarewa Thermal Villageen, jossa voi ihailla geysiirejä. Kyltti kylän nurkilla ilmoitti paikan olevan siltä päivältä jo suljettu, mutta yritin kuitenkin vaivihkaa sniikata sisään, koska mitään kulkua estävää puomia ei tiellä näkynyt. Tulokset olivat melko laihat, sillä heti kylään vievälle sillalle astuttuani jostain ilmestyi vihainen Maori-mummo, joka hieman epäystävälliseen sävyyn antoi ymmärtää, ettei turistilla ollut kylään nyt asiaa. Turisti levitteli käsiään eikä oikein ymmärtänyt selvää englanninkieltä sillä hetkellä, mutta poistui kuitenkin kiltisti kylän alueelta. Damn, jäikö geysiirit nyt sitten näkemättä?

Ei jäänyt näkemättä, sillä seuraavana aamuna kipaisin parin kilsan matkan geysiiri-kylään ja maksoin tällä kertaa myös sisäänpääsyn. Siellähän ne lähteet parhaillaan pulppusivat. Kylässä voi tutustua kuumien lähteiden hyötykäyttöön lähinnä historiallisesta näkökulmasta. Tässä lähteessä kyläläiset ovat kylpeneet ja tässä on valmistettu ruokaa jne.. Opastettu kierroskin kuuluu hintaan, mutta oppaasta tuli mieleen lähinnä Kummeli-sketsi, jossa jenkki tutustuu Suomessa museoon – pliiiis follow mii.. Tutustuin paikkaan siis omatoimisesti.

Löytyihän se geysiiri sieltä..

Tunnin ihmettelyn jälkeen palasin puolijuoksua kaupunkiin, jotta ehdin Aucklandin bussiin klo 12:15. Neljän tunnin köröttelyn ja bussikuskin huonojen vitsien jälkeen olin taas Uuden-Seelannin reissun lähtöpisteessä. Majoituksen olin varannut jälleen Nomad´s –hostellista lähinnä siksi, että olin jättänyt osan matkatavaroistani tänne säilöön ja kävin nyt samalla noutamassa ne pois. Huone oli tällä kertaa vähän tasokkaampi, mutta ikäväkseni bongasin heti sängyllä tepastelevan bedbugin. Liiskasin elukan ja kävin näyttämässä sitä respassa. ”Looks like a big mosquito” respan tyyppi yritti väittää. Ei poka, ei tämä ole hyttynen... Selitin pojalle, että lutikat eivät ole juurikaan niitä mieluisimpia yökavereita, ja sain lopulta vaihdettua kämppää ja vieläpä upgreidauksen dormista ihan omaan huoneseen. Käy kai tämä näinkin, mutta en silti menisi suosittelemaan tätä hostellia kenellekään.   

Uusi-Seelanti on nyt siis nähty. Nähty tosin vain vilaukselta ja melko nopeasti, mutta silti olen totaalisen vaikuttunut tästä maasta. Tänne on ihan varmasti tultava vielä uudestaan joskus. 

Malesiassa törmäsin kerran erääseen saksalaispariskuntaan, jotka olivat kierrelleet moottoripyörällä ympäri maailmaa ja myös Uudessa-Seelannissa. Kysyin mitä mieltä he olivat maasta, ja mies vastasi kutakuinkin näin: ”If there is God and he really created everything, he must have put everything He likes in New Zealand”. Suunnilleen samaa sanovat kaikki muutkin täällä käyneet, ja näin totean minäkin. Älä silti usko kaikkea mitä sanotaan, vaan lähde itse tekemään omat johtopäätöksesi. Syön hattuni kera haudutetun lampaan potkan ja punaviinin, jos olen väärässä.  

Vinkkejä ja ajatuksia Uuden-Seelannin reissulle:

• Yksin vai porukalla? Hienot maisemat ja kokemukset on mukavampi jakaa kaverin kanssa, vaikkakin yksin matkustaessa säilyy oma vapaus mennä ja tulla niin kuin huvittaa.

• Vuokraa auto. Oma kulkupeli antaa vapautta aikatauluihin ja suunnitelmia on helpompi muuttaa lyhyellä varoitusajalla. Bussilla matkustaminen on täällä myös helppoa ja melko edullista, mutta luonnollisesti oma kulkupeli antaa enemmän vapautta. Suosittuja ovat myös asuntoautot tai ”camper vanit”, joissa majoitus kulkee kätevästi mukana. Liikenne on vasemmanpuolista ja kansainvälinen ajokortti vaaditaan. Etelästä pohjoiseen matkatessa autovuokrat saattavat olla edullisempia, koska päinvastainen suunta on yleensä suositumpi.

• Varaa enemmän aikaa. Täällä on hurjan paljon nähtävää. Yhdessä paikassa kannattaa pysähtyä vähän pidemmäksi, varsinkin jos reissaa yksin. Pidemmällä pysähdyksellä tulee helpommin jutusteltua myös muiden reissaajien kanssa, kun ei ole koko ajan joko tulossa tai lähdössä.

• Hanki hyvä kamera. Valokuvaamaan tekee mieli pysähtyä jatkuvasti.

• Kesä vai talvi? Ehkä kesä. Tämä reissu ajoittui suunnilleen keskitalveen, mutta ulkolämpötila ei kyllä päässyt liian kylmäksi.

• Mene luontoon. Kaupunkeja on joka puolella maailmaa mutta tällaista luontoa puolestaan tuskin missään.

Ei täälläkään kaikki ole täydellistä. Alla muutamia miinuksia ja käsittämättömyyksiä:

• Rakennusten lämmitys. Kiwit eivät osaa eristää talojaan. Ikkunat ovat yksinkertaista lasia, ja sisällä on yleensä aina helvetin kylmä. Ensimmäiset kolme yötä nukuin pipo päässä.

• Vesihanat. Miksi?? Lavuaareissa usein kaksi hanaa, joista toisesta tulee tulikuumaa ja toisesta jääkylmää.

• Internet. Yleensä hidas ja lähes kaikissa hostelleissa maksullinen. Siirtorajat rajoittavat esim. skypen käyttöä. Vertailun vuoksi Aasiassa lähes jokaisessa läävässä oli netti saatavilla ilmaiseksi.

Majoituin lähes joka yö Backpackereissä, eli reppureissaajien majataloissa. Taso on vaihtelevaa, mutta yleisesti melko hyvää. Keittiö löytyy lähes aina ruoanvalmistukseen, ja joissain paikoissa saa myös ilmaisia aamupaloja tai ainakin kahvia ja teetä. Hinnat vaihtelevat siinä 15-25 euron välillä dormissa yöpymisestä. Suosi pienempiä hostelleja, koska niissä on yleensä parempi ilmapiiri. Paikalliset ihmiset, eli kiwit ovat myös melko lupsakkaa sakkia ainakin niiden muutamien perusteella, joita tuli jututettua (hostellien omistajien ja bussikuskien lisäksi).

Tasan kuukauden päästä pitäisi olla koto-Suomessa. Sitä ennen kuitenkin vielä vähän matkailua ja uusia paikkoja edessä. Seuraavan viikon ohjelmasta ei ole vielä kovinkaan paljon selvillä. Tiedän ainoastaan, että siihen sisältyy ainakin riippumatto, hiekkarantaa sekä Tyynen Valtameren kirkkaat vedet. Kun tämä blogi-teksti on livahtanut intterwebbiin, alan purkamaan matkatavaroistani lämpimämmät varusteet pois ja varustautumaan henkisesti reilun viikon lomaan Fidzillä.

Nelson / Wellington, Uusi-Seelanti

Viikonlopun jälkeen matkasin bussilla Nelsoniin. Eteläsaaren Itärannikko on muuten oikein mukavan näköistä seutua. Alla kuva ensitreffeistä Tyynen Valtameren aaltojen kanssa.

Itärannikkoa myötäillen bussi suuntasi pohjoiseen Blenheimin kaupunkiin, josta vaihtoyhteys jatkoi länteen, kohti Uuden-Seelannin aurinkoisimmaksi kaupungiksi kehuttua Nelsonia. Oma vierailuni ei osunut niihin 2 500 tuntiin, joina aurinko keskimääräisenä vuotena mollottaa Nelsonin kirkkaalta taivaalta. 

Nelson - Uuden-Seelannin aurinkoisin kaupunki

Nelsonin visiitti oli nopea, vain yhden yön pikapysähdys, jonka olisi voinut jättää ehkä tekemättäkin. Kaupunki on kuuluisa taiteestaan ja viineistään. Viini ja taiteilijat taitavat kulkea aika tiiviisti käsi kädessä. Yövyin Tasman Bay Backpackers –hostellissa muiden hippien joukossa. Hyväksi puoleksi sanottakoon hostellin ilmainen Wifi, joka oli oikeasti tällä kertaa ilmainen, eikä isommista siirtorajoista tarvinnut maksaa ekstraa. Niin ja tietysti, kello 8 joka ilta on suklaavanukasta tarjolla. En tiedä mistä vanukas-perinne juontaa, mutta väliäkös tuolla. Hippi-aate tuntuu olevan jotenkin piilevästi läsnä Nelsonissa. Ei mitenkään häiritsevän näkyvästi, mutta kuitenkin... 

Viinitila ja lammas

Niinpä matka jatkui vikkelään seuraavana aamuna kohti Pictonia, josta otin lautan pohjoissaarelle. Cookinsalmi erottaa etelä- ja pohjoissaaren toisistaan, ja lauttamatka kauniiden vuonojen kautta salmen yli Wellingtoniin kestää noin 3,5 tuntia. Tiistaille sattui hyvä sää, joten suuri osa lauttamatkasta vierähti yläkannella kuvia räpsiessä. 

Picton

Jäähyväiset eteläsaarelle

Iltapäivällä lautta lipui Wellingtonin satamaan. Wellington, ”the windy city”, on Uuden-Seelannin pääkaupunki, ja samalla kulttuurillisesti maan merkittävin taajama. Kaupunkia sanotaan tuuliseksi, mutta toisaalta, sanottiinhan Nelsoniakin aurinkoiseksi...

Wellington, the windy city

Lauttasatamasta sai edullisen bussikuljetuksen rautatieasemalle, josta lähdin tarpomaan World Wide Backpackers –hostellia kohti. Puolisen tuntia myöhemmin tein havainnon, että Wellington on maastoltaan erittäin mäkinen, ja mäkisessä maastossa rinkan ja repun kanssa tallustaminen on melko työlästä. Taksimatkailuun en ryhtynyt, koska olenhan säästeliäs budjettireissailija...

Illaksi lähdin tuhlaamaan taksimatkasta säästetyt rahat ravintolaan, koska omat ruoanlaittotaitoni eivät ole reissun aikana osoittautuneet kehuttaviksi (enemmänkin on panostettu ruoan käytännölliseen valmistamiseen kuin makuun). Meksikolaisravintola Flying Burrito Brothers (tjsp..) oli panostanut enemmän ruoan makuun. Uno Cerveza ja burritoa leipäläpeen, suosittelen! Ravintolan löytää Cuba Streetiltä, kuten myös monet muut Wellingtonin ruokapaikat, baarit ja yökerhot.

Keskiviikkona kävin aamusta Te Papa –museossa. Vaikka museo-sana kuullostaa tappavan tylsältä, kannattaa kyllä piipahtaa tähän Uuden-Seelannin kansallismuseoon. Ensimmäisestä näyttelykerroksesta löytää paljon sivistävää tietoa paikallisesta luonnosta ja luonnonmullistuksista. Erityismaininnat menee ”maanjäristyssimulaattorille”, jossa voi kokea pienen jälkijäristyksen tunnelmaa, sekä maailman suurimmalle mustekalalle, jonka raato on säilötty museon altaaseen. Toinen kerros perehtyy sekä alkuperäisväestön Maorien historiaan, että eurooppalaisten siirtolaisten alkutaipaleeseen. Kolmas ja neljäs kerros tuli kipaistua läpi nopeammin kuin Louvren käytävät, koska näissä perehdytään enemmän maalauksiin ja muihin ”kuviin”, joita myös taiteeksi ja varsinkin moderniksi taiteeksi kutsutaan.

Te Papa

Squid

Moa

Uuden-Seelannin eläinkunta poikkeaa paljon kaikesta muusta maailmasta. Joskus kauan kauan sitten saaret lohkesivat muusta maailmasta ja veivät mukanaan varsin vähän silloista eläimistöä. Niinpä Uusi-Seelanti onkin ollut varsinainen mekka erilaisille linnuille. Erityisesti lentokyvyttömät lintulajit, kuten kansallissymboli kiwi, menestyivät täällä aikoinaan hyvin, koska niillä ei ollut luontaisia saalistajia. Maorit metsästivät ikävä kyllä aikoinaan sukupuuttoon esim. lentokyvyttömät Moa-linnut, jotka saattoivat kasvaa jopa kolme ja puoli metriä korkeiksi.

Wellington on paitsi hallinnollisesti merkittävä kaupunki, myös arkkitehtuurin silmin monipuolinen. Arkkitehtuurista voi tietysti olla montaa mieltä. Omasta mielestäni yksittäiset rakennukset maan pääkaupungissa ovat hienoja, mutta kokonaisuus on aika sekava yhdistelmä vanhaa ja uutta sekä tyylikästä ja rumaa. Kaupunkikierrokseni jatkui Beehive –parlamenttitalolle ja sieltä cable car –junalla ylös kasvitieteelliseen puutarhaan. Christchurchissa tapasin Wellingtonista kotoisin olevan pariskunnan, jotka listasivat minulle paperille kaupungin vetonaulat, joten turistioppaita ei tarvinnut sen kummemmin selailla.

Wellington

Beehive - parlamenttitalo

Richard John Seddon - taannoinen pääministeri

 
Lopulta Wellington on oikein hieno kaupunki näin lyhyenkin pysähdyksen perusteella. Kaupunki voisi toimia hyvin esimerkiksi opiskelupaikkana. Jos löytyy kiinnostusta esim. fantasia-kirjallisuuteen, niin innokkaimmat voivat vetäistä haltia-korvat päähän ja lähteä vaikka Lord of the Rings –kierrokselle kaupungin lähimaastoon. Itse en omista moisia suippokorvia, mutta siitä huolimatta torstaiaamuna jatkoin matkaa bussilla suoraan itse Sauronin huudeille Mordoriin. 

En siis siirtnyt mihinkään Tolkienin fantasiamaailmaan, vaan yksinkertaisesti jatkoin matkaani Wellingtonista pohjoiseen Rotoruan kaupunkiin. Matkalla ohitettiin siis LOTR-elokuvista kaiken pahan keskittymänä, eli Mordorina tunnetun alueen kuvauspaikat sekä tietenkin ”Mount Doom”, eli Mt Ngauruhoe, sekä tämän isoveli Mt Ruapehu. Jälleen kerran (tätä joutuu vaan toistamaan koko ajan...) Uuden-Seelannin luonto toi eteen jotain uutta ja erilaista. Saavuin torstai-illaksi nimittäin vulkaanisesti aktiiviselle Rotoruan alueelle kuumien lähteiden ja rikin hajun keskelle. Luultavasti seuraavaksi pitää alkaa varailemaan lentolippuja kuuhun jos haluaa nähdä jotain ällistyttävämpää kuin Uusi-Seelanti!

Mt Doom a.k.a. Mt Ngauruhoe

Fox Glacier / Christchurch, Uusi-Seelanti

Fox Glacier

Wanakasta matka jatkui kohti yhtä Uuden-Seelannin monista ihmeistä. Eteläisten Alppien länsipuolella pääsee nimittäin ihailemaan paria jäätikköä – Fox Glacieria ja Franz Josef Glacieria. Bussi kyyditsi minut näistä ensinnä mainittuun. Matka taittui jälleen mahtavien vuorten välissä vuoristoteitä pitkin Haast Pass –solan läpi Tasmanianmeren rannalle. Sieltä tie jatkuu kohti pohjoista, kunnes pääsin perille omalle pysäkilleni Fox Glacierin pikkukaupunkiin. Pikemminkin kyseessä on pieni kylä, tai kyläpahanen oikeastaan. Mitään muuta Foxissa ei ollut kuin kauppa, majoitusliikkeitä ja matkailuyrityksiä. 

Foxin kyläpahanen

nyt olis palju kaupan...

...Ei siis mitään muuta kuin edellä mainitut, sekä tietenkin valtavia vuoria, sademetsää ja jäätikkö. Semmoinen kyläpahanen. 

Torstaipäivä valkeni hieman pilvisenä ja sateisena, mutta iltapäivää kohden sateet antoivat periksi ja aurinkokin pilkahteli silloin tällöin. Uuden-Seelannin länsirannikko on siitä erikoinen paikka, että täällä voi käppäillä saman päivän aikana sekä sademetsässä että jäätiköllä. Sademetsään kipaisin aamupäivällä, ja siellä satoi. Länsirannikon lämpötilat vaihtelevat kesän 30:n ja talven -10 asteen välillä, joten mistään trooppisesta sademetsästä ei ole kyse. Vettä saadaan vuosittain noin 8 000 millimetriä, eli sadetta sademetsästä ainakin löytyy. 

Sademetsää

Iltapäiväksi olin varannut Fox Glacier Guiding -firmasta neljän tunnin jäätikköreissun. Noin kuuden kilometrin päässä kylästä sijaitsee Foxin jäätikkö, joka on tällä hetkellä vetäytymässä, eli sulamassa. Kokonaisuudessaan noin 13 kilometriä pitkä jäämöykky on sahaillut laaksoa edestakaisin jo iät ja ajat, välillä edeten ja välillä vetäytyen. Jäätikön reunan lähistölle pääsee autolla, ja loppumatka pitää tarpoa kävellen. Itse jäätikölle ei ole asiaa ilman opasta tai kunnollista tieto-taitoa jäätiköillä liikkumisesta. Näin ollen paikallinen jäätikkökävelyitä järjestävä firma saa pulittaa asiakkailtaan sievoisia summia. Neljän tunnin reissu maksoi yhteensä hulppeat 109 dollaria! Jäätikköä pääsee ihailemaan myös helikopterin kyydistä jos rahaa on riittävästi. 

Naparetkeilijä

Lopulta jäätikkökävely oli oikein mukava kokemus ja ehkä jopa hintansa väärti. Oppaanamme toimi nepalilainen tyyppi, joka oli kierrättänyt turisteja jäätiköllä jo seitsemisen vuotta. Opastetulle kierrokselle kuuluu tarvittavat varusteet, kuten pitkävartiset kengät ja jääpiikit kenkiin. Halutessaan saa myös housut ja takin. Lisäksi oppaat osaavat kertoa sitä sun tätä jäätikön historiasta ja paikan geologiasta. Juttujen jälkeen ymmärtää hyvin, miksi jäälle ei saa omin päineen lähteä palloilemaan. Ilman kenkiin kiinnitettäviä jääpiikkejä harha-askeleen jälkeen voisi valua kohti jäätikön reunaa, josta putoaisi viitisenkymmentä metriä kohti alhaalla olevaa moreenikasaa. Jäätikkö on myös täynnä railoja ja koloja, jotka saattavat jatkua useiden kymmenien metrien syvyyteen. Väärää reittiä kuljettaessa voi tupsahtaa jään läpi koloon, josta ei välttämättä tulla enää takaisin.

Ärsyttävästi ryhmämme peesissä tuli alkumatkalla pieni ryhmä korealaisia, jotka eivät olleet malttaneet maksaa jäätikkökävelystä. Oppaamme viittoi naureskellen yhdelle korealaisista jatkamaan vaan rohkeasti eteenpäin. Sitten opas kääntyi meihin ja sanoi, että jos mies jatkaa tuosta vielä vähän matkaa, niin tiedossa saattaa olla kylmä likumäki jäätikön reunalle ja putoaminen melko varmaan kuolemaan. Korealainenkin käsitti tilanteen lopulta ja kääntyi takaisin.

Harvemmin siunaantuu mahdollisuus käydä jäätiköllä kävelemässä, joten oli se kyllä rahan arvoista, vaikkakin silti kallista. Mielenkiintoista oli myös kuulla paikan geologiasta. Jäätikkö elää jatkuvasti, ja ympäristössä tapahtuu koko ajan pientä muutosta. Fox Glacier sijaitsee mannerlaattojen saumakohdassa, joten esimerkiksi vuoret täällä kasvavat vähitellen koko ajan. Toisaalta silloin tällöin maanjäristykset saattavat muokata ympäristöä hyvinkin nopeasti. 1990-luvulla Uuden-Seelannin korkein huippu Mount Cook tuli alas noin kymmenen metriä maanjäristyksen seurauksena. Ikävä takaisku, kun muuten vuori kasvaa korkeutta noin 20 sentin vuosivauhdilla. 

Fox Glacier

Christchurch

Foxin kyläpahasesta läksin perjantaiaamuna bussilla kohti Greymouthin kaupunkia. Sieltä matka jatkui junalla eteläsaaren halki itärannikolle. Uudessa-Seelannissa junamatkailu on yksityisen yrityksen pyörittämää ja lähinnä turisteille suunnattua, eikä siis kovinkaan halpaa. Tranz Alpine –junamatka maksoi peräti 185 paikallista rahaa. Rata kulkee tosin ihmeellisissä maisemissa vuorten välissä, joten rahalle saa ainakin vastineeksi kunnon näkymät – paitsi jos sataa ja on harmaata. Perjanaina satoi ja oli harmaata, eli suurin osa maisemista jäi näkemättä. Alppien itäpuolella sää alkoi kuitenkin kirkastua ja jälleen oli aika häkeltyä luonnon ihmeistä. Junassa on myös kätevä ulkoilmavaunu, josta turistit pääsevät ottamaan valokuvia ilman häiritseviä ikkunaheijastuksia. 

Tranz Alpine -junassa

Illansuussa juna pääsi perille Christchurchin asemalle, josta suuntasin taksilla suoraan hostellille. Dorset House Backpackers oli Uuden-Seelannin hostellikokemuksista ehdottomasti paras. Vanha viihtyisä puurakennus on restauroitu miellyttäväksi, eikä hostellissa ole liian paljon porukkaa. Kolmen yön pysähdyksellä tuli jopa sosialisoitua muiden asukkaiden kanssa. Huvittavin tilanne kävi, kun yksi australialainen kaveri kuuli, että olen Suomesta: ”I hope your name is Jussi, because that´s the only Finnish name I know”. Kaverilla kävi hyvä tuuri, koska no – Jussihan tässä ollaan. Tyyppi osoittautui suomalaisen lumilautailijan Jussi Oksasen suureksi faniksi. Jussi –nimi aiheuttaa muuten reissun päällä yleensä huvittavia tilanteita, koska nimi ei oikein taivu muiden kielten ääntämiseen. Joseph, Yusuf, Ausup ynnä muut yritelmät ovat tulleet tutuiksi, joten olen ottanut tavaksi tavata nimeni kirjain kerrallaan ja lausua sen vielä viiteen kertaan varmuuden vuoksi. Ei ole aina helppoa.

Ohjeistusta hostellilla..

Miksi??

Takaisin maantieto-osuuteen: Uuden-Seelannin toiseksi väkirikkain kaupunki Christchurch sijaitsee eteläsaaren itärannikolla Tyynen Valtameren rannalla. Alue on seismisesti erittäin aktiivista, ja täällä tanner tömiseekin harva se päivä. Lauantain aikana lähialueella oli ollut peräti viisi pientä maanjäristystä, jotka olivat kuitenkin sen verran pieniä, että ainakaan itse en niitä havainnut. Isompia järistyksiäkin sattuu silloin tällöin, eikä kaupunki ole välttynyt niiden aiheuttamilta tuhoilta. Viimeisimmät kaksi iso järistystä (2010 ja 2011) ovat pistäneet suuren osan keskustan alueesta matalaksi, eikä Christchurch ole vielä toipunut tuhoista. Keskusta näyttää oikeastaan sotatantereelta, ja joka puolella tehdään valtavasti korjaustöitä. Ydinkeskustassa on edelleen ns. red-zone, jonne ei ihmisillä ole asiaa korjaus- ja purkutöiden takia. 

Hagley Park

Mielenkiintosita on se, että kauppojen ja yritysten toiminnan jatkumiseksi monet firmat ovat siirtyneet väliaikaisiin tiloihin. Kaupungilla näkee erittäin paljon merikontteja, jotka ajavat kauppojen ja ravintoloiden virkaa toistaiseksi. Konteista on rakennettu jopa pieni ostoskeskus! Maanjäristystuhojen takia Christchurchin keskustassa ei ole paljoakaan nähtävää. Monet kadut ovat suljettuja korjaustöiden takia, koska järistykset ovat tuhonneet ison osan kaupungin infrastruktuurista.

Kontti-ostoskeskus, käyhän se näinkin

Ennen - jälkeen

Sunnuntaiksi päätin suunnata hieman ulommas keskustan alueelta. Tähän tarkoitukseen polkupyörä osoittautui enemmän kuin loistavaksi! Hostellin respan täti soitti edellisenä iltana pyörävuokraajalle, joka toimitti pyörän kätevästi aamuksi hostellille. Maastopyörän vuokra päivältä oli 35 dollaria.

Pyöräilemässä

Christchurch on maastoltaan tasaista, eli kaupunki soveltuu ihanteellisesti pyöräilyyn. Lisäksi kaupunki on ottanut huomioon pyöräilijät erillisine pyöräkaistoineen ja pyöräilyreitteineen. Polkaisin ensitöikseni pois tasaiselta maalta kohti lähistön pieniä kukkuloita. ”Pienet kukkulat” tosin kohoavat noin 450 metriin merenpinnasta, joten pientä pintahikeä alkoi puskea jo reilusti ennen puolimatkaa. Ylös piti kuitenkin päästä, ja lopulta maisemat olivat jälleen pienen rehkimisen arvoisia. Laskeutuminen olikin jo miellyttävämpää puuhaa.

Maassa on noin 40 miljoonaa lammasta, eli kymmenen per asukas.

Christchurch ei välttämättä ole pakollinen kohde Uudessa-Seelannissa reissatessa. Kaupungissa ei kovin paljon ihmeteltävää riitä, joten mieluummin kannattaa suunnata jonnekin muualle. Maanjäristystuhojen takia monet keskustan nähtävyyksistä on suljettu tilapäisesti, ja koko kaupunki on enemmänkin yhtä suurta työmaata.

Nyt alkaa eteläsaari olla kierrelty. Saavuin juuri Nelsonin kaupunkiin, josta jatkan huomenna aamulla Pictonin kautta Cookin salmen yli Wellingtoniin. Näistä lisää myöhemmin!