Get Your Kicks on Route 66, USA

Arizonan Flagstaffin kaupungista alkoi osaltamme niinsanottu suorittaminen, mitä tulee ajamiseen. Kaupungeissa puuhastelut on tarkoitus säästää Chicagoon ja itärannikolle, ja maan keskiosa käytännössä vaan ajetaan läpi. 

Olimme nyt lukittautuneet kutakuinkin legendaarisen Route 66:n linjalle, joka ohjaa meidät lopulta gangstereiden kotikaupunkiin ja Rock´n´Rollin syntysijoille Chicagoon. Perinteisesti kuuskutosta ajetaan idästä länteen, Chicagosta Los Angelesiin. Samaan tapaan tuhannet amerikkalaiset lähtivät idästä länteen etsimään parempaa elämää Kalifornian auringon alta. Meidän osalta parempi elämä odottaa päinvastaisessa suunnassa, joten pidämme suunnan vakaasti kohti itää. 

Route 66 suljettiin virallisesti vuonna 1985, vaikka interstate highwayt olivat jo käytännössä hiljentäneet legendaarisen Mother Roadin ja sen varrella olleet pikkukaupungit. Route 66:a ei siis virallisesti enää ole, ja tietä seuraavat huomaavatkin, että matka katkeaa käytännössä monessa kohtaa umpikujaan. 

Osaltamme kuuskutosen valloittaminen hoituu siis modernimmalla tavalla eli 75 mph interstate highwaylla, kuitenkin alkuperäiselle Flagstaff – Albuquerque – Amarillo – Oklahoma City – St. Louis – Chicago –reitille uskollisesti. Ensimmäinen pysäkki oli Albequerque, joka lukuisten lausumisharjoitteiden jälkeen vääntyi kaverillisesti ”Alpakököksi”. Sen enempää kerrotavaa ei Alpakököstä jäänytkään. 

Ai niin. Käytiin matkan varrella piipahtamassa isolla kuopalla muutaman mailin päässä interstatelta. Kuopan oli tehnyt joskus kauan sitten maahan pudonnut meteoriitti. Grand Canyonin jälkeen mikään vaatimaton pikkukuoppa ei oikein enää jaksa sytyttää, vaikka oli tälläkin tavallaan kokoa. Yritimme turhaan päästä kraaterin reunalle välttämällä turistikeskuksen ja 16 taalan maksun, mutta kiertotiemme päättyi ”No Trespassing” –kylttiin sekä peräämme lähteneeseen tyyppiin, joka kävi selvästi varmistamassa, ettemme pääsisi nauttimaan luonnon ihmeistä ilmaiseksi. 

Meteor Crater

Perjantaina juhlistettiin nuoremman JT:n synttäreitä ajamalla maailman tylsintä highwayta kaikkien alien- ja ufo-harrastajien mekkaan Roswelliin, New Mexicoon. Tässä kohtaa siis poikettiin 66:n reitiltä pienelle pistomatkalle etelään. Roswellissa käytiin äärimmäisen huonossa ja tylsässä ufo-museossa, jossa historian tapahtumia kerrataan melko harrastelija-tasoisesti. Mitä oikeasti tapahtui kesäkuisena yönä vuonna 1947 Roswellissa? Putosiko maahan sääpallo vai lentävä lautanen? Oliko sääpallossa pieniä vihreitä miehiä vai oliko lentävä lautanen miehitetty testinukeilla? Oliko tämä se hoitaja joka ehkä sekaantunut johonkin tapahtumaan jossain?? Ketä kiinnostaa?

aiheeseen liittymätön kuva

keskikokoisia harmaita miehiä

Kun olimme tarpeeksi vakuuttuneita siitä, että Roswelliin ei kannata lähteä ainakaan uudestaan, jatkoimme matkaa kohti Amarilloa Texasiin. Mukaamme Roswellista tarttui ”sääpallon kuljettaja” John, eli kavereiden kesken Jonttu.

Osavaltion vaihduttua yksinäisen tähden osavaltioon Texasiin, pääsimme todistamaan myös miten lihaa tuotetaan tehokkaasti. Isolla kansakunnalla on isot eväät, ja evästä pitää olla paljon! Kantturat popsivat varmaankin pelkkiä kaloreja.

Riehakkaat synttäribileet

Amarillosta matka jatkui lauantaina kohti Oklahoma Citya. Uutiset ja säätiedotus varoittelivat kaupungin laitamilla riehuvista metsäpaloista, mutta arvioimme tilanteen olevan kuitenkin paikallisten viranomaisten hallinnassa. Tulimyrskyjä ei kohdattu, mutta matkan varrella nähtiin kylläkin useita karrelle palaneita tien penkereitä. Muutoin Oklahoma osavaltiona ja kaupunkina oli melkoinen pettymys, tai vain huonojen sattumusten summa. Motelli oli likainen ja rähjäinen, kahvi maistui homeelta ja tiet olivat huonossa kunnossa. Pakenimme illalla todellisuutta hetkeksi käymällä elokuvissa katsastamassa uusi Bourne Legacy. Koska ilta oli vielä nuori, jatkoimme heti perään vielä uudella Batmanilla. Jenkkilän ajoittainen järjettömyyskin tuli todennettua kun ostimme ensimmäiseen leffaan kyytipojaksi popkornia ja limsaa. Kokista tarjottiin vaatimattomasti noin puolentoista litran mukissa.. 

Tien päältä

Mother Road

Oklahoma City jätettiin taakse sunnuntaina, ja matka jatkui kohti St. Louisia. Billy Connollyn Route 66 –kirja on osoittautunut hyväksi matkaoppaaksi reittimme varrelle. Osaamme yleensä välttää turhat turistinhoukuttimet, esim. maailman suurimman keinutuolin (?), ja pystymme valitsemaan paremmat elämykset matkan varrelta. Yksi onnistunut elämys löytyi viitisenkymmentä mailia ennen St. Louisia. Meramec Caverns -luolasto tunnetaan legendaarisen lainsuojattoman Jesse Jamesin rosvokoplan piilopaikkana. Myöhemmin luolista on kaiveltu salpietaria räjädysaineiden valmistukseen, ja samalla luolastosta löytyi uusia tiloja. 

Jessen lymypaikka

Luonto on muovannut luolia joitain kymmeniä miljoonia vuosia saaden aikaan stalagmiittejä ja stalaktiittejä, jotka ovat kyllä ihmeellisen kauniita. Ikävä kyllä, luoliin oli saatu myös kappale Ameriikkaa valoesitysten muodossa. Täysin turha valoesitys oli jätetty luolakierroksen loppuhuipennukseksi ja se kulminoitui stalaktiitti-muodostumaan heijastettuun Amerikan lippuun...

Pysähdyimme yöpymään Meramecin luolille motelliin, ja jatkoimme aamulla kohti St. Louisia. Mississippin varrella pysähdyimme hetkeksi ihailemaan suomalaista arkkitehtuuria. Eero Saarisen suunnittelema Gateway Arch on valtavan kokoinen kaari St. Louisissa, ja symboloi siirtymistä idästä länteen, tai meidän tapauksessa lännestä itään. Rakennelma menee vaikuttavien monumenttien listalleni.

St. Louisista ajelimme illaksi Route 66:n päätepisteeseen Chicagoon. Mother Road on nyt naputeltu ja seuraavaksi vuorossa on itä-Amerikan kaupunkikohteet Washington DC, New York City sekä tietysti sikakoon Chi-caaaa-gooooo!