Washington DC / New York, New Yoooooork, USA

Washington DC

Chicagon siirtymätaipaleen päätteeksi saimme nauttia kunnon ruuhkasta. Washingtonin lipeillä autot matelivat hitaasti, hitaasti ja erittäin hitaasti. Lopulta uskollinen navigaattorimme ohjasti meidät parkwaylle, joka piristi tunnelmaa suuresti. Pääkaupunkiin lähestyminen onnistui viimein kauniissa maisemissa, joita lopulta kaunisti myös Washington DC:n kuuluisimmat maamerkit – Washington Monument, US Capitol ynnä muut Amerikan historialliset rakennukset. 

Kansakunnan pääkaupunki miellytti heti ensinäkemältä reissaajan silmää. Iltakävely paikallisen jäätävän ison obeliskin, ehkä maailman suurimman fallos-symbolin kupeeseen auringon laskiessa oli yksi unohtumaton kokemus tällä reissulla. Forrest Gump- ynnä muista elokuvista tutut maisemat tuntuvat livenä taas kummallisen hienoilta. 

Lincoln Memorial ja remontin takia puolityhjä Reflecting Pool

Punasilmäinen mörkö vaanii...

Iltakävelyn ja lyhyen metrolla suhailun jälkeen suuntasimme takaisin hotellille. Normaalien rutiineiden jälkeen uni maittoi, kunnes aamuinen herätyskello oli jälleen kylmä ja armoton, ja kohtuuttoman aikainen.

Aikaisen aamun tarkoitus oli välttää pitkät jonotukset Amerikan demokratian ytimessä eli Capitolissa. US Capitol on ehkä paikallisen historian merkittävimpiä rakennelmia, eli ehdottomasti vierailun arvoinen pytinki. Yllättävän kätevästi tupaan päästiin, kun varasimme ennakkoon tiketit ja pyrimme saapumaan paikalle sovittuun aikaan. Pienen jonottamisen ja lyhyen Jenkkilän historiaan ja hallintokulttuuriin perustuvan videon jälkeen pääsimme tutustumaan itse Capitoliin. Kierros oli sopivan lyhyt ja jopa informatiivinen kertoen Yhdysvaltain alkutaipaleesta hyvää yleistietoa. Eikä muuten edes maksa mitään.

US Capitol

Capitol Rotunda

Lincolnin Abrahami

Capitolin jälkeen kipaisimme vielä kongressin kirjastossa ennen kun palasimme hotellille lepäilemään. Washington kiilasi Amerikan kaupungeista tyylikkäimpään kärkeen, ehkä samalle viivalle San Fransiscon kanssa. Pääkaupungin rakennukset ovat toki omaa luokkaansa historiallisuudessaan ja arkkitehtuurissaan. 

US Government 0001, kiva rekisterikilpi

New York

Lauantaiaamuna lähdimme road trippimme viimeiselle siirtymälle kohti New Yorkia. Hyvin palvellut Ford Escape vm 2013 on nyt kuljettanut meidät Tyynen valtameren rannalta Atlantille muutaman kiertotien kautta. Toinen selviytymisen kannalta elintärkeä kapistus on ollut navigaattorimme, jota ilman emme olisi päässeet varmaankaan edes ensimmäisestä kaupungista ulos. Toisaalta Garminin järkyttävä käyttöjärjestelmä, täydellinen epäloogisuus ja hermoja raastavan huono kosketusnäyttö hieman tiputtavat kapineen pisteitä. Mutta käytännössä ilman navigaattoria ajaminen olisi ollut mahdotonta.

New Yorkiin saavuimme oikeastaan melko yllättäen. ”Hei, onko tuo Manhattan?” No olihan se. Olimme buukanneet majoituksen lentokentän kupeesta JFK Innistä. Tällä järjestelyllä pääsimme heti sunnuntaiaamuna palauttamaan auton Nationalin vuokraamoon JFK:lle. Vuokraamon tyyppi bongasi jo sadan metrin päästä tuulilasiin syntyneen särön (lasiin napsahti kivi jossain vaiheessa), ja oli heti peräämässä vakuutusyhtiön yhteystietoja. Meinasi jo veri kiehahtaa, mutta onneksi kaverille lopulta riitti tieto siitä, että olimme maksaneet vuokrauksen yhteydessä vakuutusmaksut vuokrafirmalle. Varmaan voi suositella kattavien vakuutuksien hankkimista jenkeissä autoa vuokratessa, koska koko maa tuntuu pelaavan vakuutusten ympärillä. 

Tirautimme pari kyyneltä kuormajuhtamme muistolle ja poistuimme vuokraamon takaovesta kätevästi suoraan juna-asemalle. Ajelimme lentokentän paikallisjunalla Jamaican kaupunginosan metroasemalle, jossa lounastimme erittäin heikkotasoiset burgeriateriat. Mielenkiintoista ateriassa oli kuitenkin hinta: ”That´s nine eleven” – ”Excuse me?” ”That´s nine dollars eleven cents” – ”Oh, yes.. right.” Syystäkin sanat 9/11 ovat syöpyneet varmaan jokaisen mieleen hieman erilaisessa yhteydessä. Varsinkin New Yorkissa, 11 vuoden takaisten tapahtumien keskipisteessä, numeroyhdistelmä kalskahtaa korvaan erityisesti. Niinpä suuntasimme lounaan jälkeen metrolla kohti Manhattania ja World Trade Centeria ja entisten kaksoistornien tonttia. 

Kävelymatkalla piipahdimme myös legendaarisella Brooklyn Bridgella. Vaikuttava silta, varsinkin kun valmistumispäivämäärä on ollut joskus vuonna 1883.

Brooklyn Bridge

WTC:n raunioilla näytti olevan kovasti rakennnusintoa päällä. Paikalle nousee uutta rakennusta entistä isompana ja ehompana. Ihmeellistä, että kaksoistornien korvaajasta väännettiin riitaa näinkin pitkään, ja vasta yli kymmenen vuoden päästä tapahtumista uutta  One World Trade Center -tornia on saatu harjakorkeuteen.

One World Trade Center

Manhattan-kierroksemme jatkui WTC:ltä sinne missä raha liikkuu eli tietenkin Wall Streetille, jossa edelleen näyttäisi päivystävän sinnikkäitä hippejä osoittamassa mieltään jostain, mistä eivät varmaan itsekään tiedä yhtään mitään. Seinäkadulta jatkoimme Manhattanin eteläkärkeen ottamaan parit kuvat Vapaudenpatsaasta, joka tönöttää vähän matkan päässä Liberty Islandilla. 

New Yorkin pörssi

Anarkiaa! Mähän seison siellä missä huvittaa.

New Yorkin yksi pakollisista nähtävyyksistä on Central Park. Hämmästyttävää, miten keskelle valtavaa kerrostalojen ja pilvenpiirtäjien viidakkoa on maltettu jättää kappale oikeaa luontoa. Monet New Yorkkilaiset olivat näemmä ottaneet puiston omakseen ja sunnuntai-illaksi paikka olikin täyttynyt piknik-ihmisistä. Central Parkissa kannattaa ehdottomasti piipahtaa lyhyelläkin visiitillä.

Central Park

Puiston jälkeen käytiin vielä tarkastamassa Times Square, Chrysler Building ja Empire State Building. Väsyttävän päiväkierroksen jälkeen lähdimme suuntaamaan kohti hotellia...

Times Square

Siirtymä ei mennytkään ihan niin kuin elokuvissa. New Yorkin metro ei ole ihan selkeimmästä päästä varsinkaan turistin näkövinkkelistä. Kun olimme päässeet yksimielisyyteen oikeasta metrolinjasta ja hypänneet junan kyytiin, tajusimme ettei kyseinen linja pysähdykään kaikilla asemilla. Ei varsinkaan sillä asemalla, jolle me olimme matkalla. Nopeiden päätösten jälkeen jäimme pois kyydistä aikaisemmalla asemalla Euclid Avenuella Queensissa. 

Putkahdimme katutasoon keskelle pimeää lähiötä, jonka väestö ei anna hirveästi arvoa valkoiselle miehelle. Jännä kakka oli lähellä. Hetken haahuilun jälkeen hyppäsimme lähistölle pysähtyneeseen bussiin ja tiedustelimme kuljettajalta suuntaa JFK:n kentän lähistölle. Kuljettaja ymmärsi välittömästi tilanteen ja ahdinkomme. ”Hop on. This is not exactly the best neigborhood for you guys...” Onneksi maailmasta löytyy tuollaisia ystävällisiäkin ihmisiä, koska heti kun olimme istahtaneet alas, viereiselle kadulle kurvasi kymmenkunta poliisiyksikköä piirittämään katua... Lisää jännää kakkaa.

Bussi ei tietenkään kulkenut suoraan hotellimme ohi, mutta kuljettaja lupasi jättää meidät oikean kadun varteen, josta pääsisimme todennäköisesti perille kävellen. Bussimatkalla huomattiin, että joka korttelin päässä päivysti poliisipartio. Onko se sitten hyvä asia vai huono asia? Joka tapauksessa, piilotin rannekellon pois näkyviltä ja siirsin kamerasta muistikortin takataskuun, jos vaikka joku gangsta meidät yön pimeydessä kävisi rullaamassa.

Ystävällinen bussikuskimme ei edes välittänyt veloittaa meiltä mitään. Tuollainen hyväntahtoisuus todellakin palauttaa uskon ihmiskuntaan. Bussimatkan päätteeksi päädyimme melko lähelle hotellia, mutta edelleenkään mitään hajua koordinaateista ei ollut. Onneksi nuoremman JT:n ”vajaa-äly-puhelimen” kartta auttoi meitä suunnistamisessa ja vihdoin pääsimme huokaisemaan helpotuksesta hotellihuoneen turvassa. Kylmä olut, kiitos.

Mukava tuollainen jännitysmomentti vielä tähän reissun päätteeksi. Kuten nuoremman JT:n isäkin olisi villeinä vuosinaan todennut: ”Se oli päivä, jolloin paskakin kangistui”.

Sellaiset olivat viimeiset reissuhetket. Maailmanympärimatkan jälkitunnelmia ja ehkä jotain yleistä reissulöpinääkin putkahtaa blogiin vielä myöhemmin, mutta nyt alkaa tämä maailmanvalloitus olla taputeltu.

Chicago, USA

Rock´n´roll, Blues Brothers, gansterit – The Windy City, Chicago. Ilta-auringossa lähestyminen olisi voinut olla vaikuttavampaa seurattavaa jos en itse olisi ollut kuljettajana seuraten silmä tarkkana navigaattorin ohjeita ja verraten niitä todelliseen ympäristöön interstaten ramppiviidakossa. Joka tapauksessa pääsimme hotellille kaupungin keskustan tuntumaan ilman ylimääräisiä mutkia. Väsyneinä emme jaksaneet lähteä etsimään halvempaa parkkihallia, joten tyydyimme kalliiseen valet-parkkiin hotellilla. Auton pysäköinti maksoi yöltä enemmän kuin keskiverto yö yhdeltä hengeltä motellissa. Ilta vierähti reissun tähänastista antia hämmästellessä kuvien ja videoiden muodossa. Näemmä maileja ja monenmoisia paikkoja on kertynyt mittariin.

Tiistaina suuntasimme kaupungille katsastamaan tiluksia. Chicago on valtava, iso ja järjettömän suuri kaupunki. Joskus taannoin tontti paloi pahemman kerran ja jätti koko kaupungin sileäksi. Palon jälkeen arkkitehdit pääsivät aloittamaan tyhjältä pöydältä ja keksivät suunnitella uudenlaisia taloja, jotka olisivat hieman normaalia rintamamiestaloa kookkaampia. Lopputuloksena syntyi liuta pilvenpiirtäjiä, jotka kaunistavat nykyään Chicagon kaupunkikuvaa. 

Ennen vuosituhannen vaihdetta kaupunki  päätti rakentaa myös hienon puiston keskustan ja Michigan-järven väliin. Lopulta Millenium Park taisi valmistua pahasti dead linesta myöhässä, mutta väliäkös tuolla, koska kovin kaunis siitä tuli. Ensimmäinen turisti-must-see kohteemme oli puistoon bykätty papu, eli The Bean. Kyseessä on huvittava muistomerkki tai patsas tai nähtävyys, joka nimensä mukaisesti pavun mallisena peilinä heijastaa kaupungin pilvenpiirtäjät ja lähempänä seisoskelevat turistimassat huvittavissa muodoissa. Pakkohan sitä on käydä sorkkimassa kamera toisessa kädessä.

The Bean

Millenium Parkista jatkoimme keskustan läpi kohti kaupungin korkeinta tornia.

Keskustaa

Sears Towerina tunnettu Yhdysvaltain korkein pilvenpiirtäjä on nykyään nimeltään Willis Tower. Uusi nimi johtuu siitä, että Bruce Willis osti rakennuksen käteisellä huurteisen Vegas-illan päätteeksi, ja sai näin ollen oikeuden nimetä tornin uudelleen. 

Todellisuudessa rakennuksen uudelleen nimeäminen lienee hieman erilainen tarina, mutta mielestämme Bruce Willis –versio vaikutti paremmalta, joten uskokaamme siihen.

Torni vetää pahaimmillaan 25 000 turistia päivittäin yläkerran sky deckille, ja vuosittain tämän 103 kerroksen kävijämäärä nousee yli miljoonaan. Menimme tottakai hämmästelemään maisemaa yläkerrasta, mutta jos jonottamisen todellinen luonne olisi ollut ennalta tiedossa, niin olisimme ehkä tyytyneet normaaliin sammakkoperspektiiviin. Parin tunnin tuskailun jälkeen pääsimme viimein hissiin ja lopulta maisemakerrokseen.
 

Sky deckille on myös rakennettu hauskat lasikopit, joihin voi mennä seisoskelemaan ja ihmettelemään alla avautuvaa noin neljänsadan metrin pudotusta. 

Sears Tower oli muuten maailman korkein pilvenpiirtäjä aina vuoteen 1998 saakka, kunnes Petronas sai kaksoistorninsa pystyyn Kuala Lumpurissa. 

Chicagon pysähdyksen jälkeen navigaattoriin lyötiin koordinaateiksi Washington DC. Jaoimme ajomatkan kahdelle päivälle, joten perillä kansakunnan pääkaupungissa olimme torstaina iltapäivällä.

Get Your Kicks on Route 66, USA

Arizonan Flagstaffin kaupungista alkoi osaltamme niinsanottu suorittaminen, mitä tulee ajamiseen. Kaupungeissa puuhastelut on tarkoitus säästää Chicagoon ja itärannikolle, ja maan keskiosa käytännössä vaan ajetaan läpi. 

Olimme nyt lukittautuneet kutakuinkin legendaarisen Route 66:n linjalle, joka ohjaa meidät lopulta gangstereiden kotikaupunkiin ja Rock´n´Rollin syntysijoille Chicagoon. Perinteisesti kuuskutosta ajetaan idästä länteen, Chicagosta Los Angelesiin. Samaan tapaan tuhannet amerikkalaiset lähtivät idästä länteen etsimään parempaa elämää Kalifornian auringon alta. Meidän osalta parempi elämä odottaa päinvastaisessa suunnassa, joten pidämme suunnan vakaasti kohti itää. 

Route 66 suljettiin virallisesti vuonna 1985, vaikka interstate highwayt olivat jo käytännössä hiljentäneet legendaarisen Mother Roadin ja sen varrella olleet pikkukaupungit. Route 66:a ei siis virallisesti enää ole, ja tietä seuraavat huomaavatkin, että matka katkeaa käytännössä monessa kohtaa umpikujaan. 

Osaltamme kuuskutosen valloittaminen hoituu siis modernimmalla tavalla eli 75 mph interstate highwaylla, kuitenkin alkuperäiselle Flagstaff – Albuquerque – Amarillo – Oklahoma City – St. Louis – Chicago –reitille uskollisesti. Ensimmäinen pysäkki oli Albequerque, joka lukuisten lausumisharjoitteiden jälkeen vääntyi kaverillisesti ”Alpakököksi”. Sen enempää kerrotavaa ei Alpakököstä jäänytkään. 

Ai niin. Käytiin matkan varrella piipahtamassa isolla kuopalla muutaman mailin päässä interstatelta. Kuopan oli tehnyt joskus kauan sitten maahan pudonnut meteoriitti. Grand Canyonin jälkeen mikään vaatimaton pikkukuoppa ei oikein enää jaksa sytyttää, vaikka oli tälläkin tavallaan kokoa. Yritimme turhaan päästä kraaterin reunalle välttämällä turistikeskuksen ja 16 taalan maksun, mutta kiertotiemme päättyi ”No Trespassing” –kylttiin sekä peräämme lähteneeseen tyyppiin, joka kävi selvästi varmistamassa, ettemme pääsisi nauttimaan luonnon ihmeistä ilmaiseksi. 

Meteor Crater

Perjantaina juhlistettiin nuoremman JT:n synttäreitä ajamalla maailman tylsintä highwayta kaikkien alien- ja ufo-harrastajien mekkaan Roswelliin, New Mexicoon. Tässä kohtaa siis poikettiin 66:n reitiltä pienelle pistomatkalle etelään. Roswellissa käytiin äärimmäisen huonossa ja tylsässä ufo-museossa, jossa historian tapahtumia kerrataan melko harrastelija-tasoisesti. Mitä oikeasti tapahtui kesäkuisena yönä vuonna 1947 Roswellissa? Putosiko maahan sääpallo vai lentävä lautanen? Oliko sääpallossa pieniä vihreitä miehiä vai oliko lentävä lautanen miehitetty testinukeilla? Oliko tämä se hoitaja joka ehkä sekaantunut johonkin tapahtumaan jossain?? Ketä kiinnostaa?

aiheeseen liittymätön kuva

keskikokoisia harmaita miehiä

Kun olimme tarpeeksi vakuuttuneita siitä, että Roswelliin ei kannata lähteä ainakaan uudestaan, jatkoimme matkaa kohti Amarilloa Texasiin. Mukaamme Roswellista tarttui ”sääpallon kuljettaja” John, eli kavereiden kesken Jonttu.

Osavaltion vaihduttua yksinäisen tähden osavaltioon Texasiin, pääsimme todistamaan myös miten lihaa tuotetaan tehokkaasti. Isolla kansakunnalla on isot eväät, ja evästä pitää olla paljon! Kantturat popsivat varmaankin pelkkiä kaloreja.

Riehakkaat synttäribileet

Amarillosta matka jatkui lauantaina kohti Oklahoma Citya. Uutiset ja säätiedotus varoittelivat kaupungin laitamilla riehuvista metsäpaloista, mutta arvioimme tilanteen olevan kuitenkin paikallisten viranomaisten hallinnassa. Tulimyrskyjä ei kohdattu, mutta matkan varrella nähtiin kylläkin useita karrelle palaneita tien penkereitä. Muutoin Oklahoma osavaltiona ja kaupunkina oli melkoinen pettymys, tai vain huonojen sattumusten summa. Motelli oli likainen ja rähjäinen, kahvi maistui homeelta ja tiet olivat huonossa kunnossa. Pakenimme illalla todellisuutta hetkeksi käymällä elokuvissa katsastamassa uusi Bourne Legacy. Koska ilta oli vielä nuori, jatkoimme heti perään vielä uudella Batmanilla. Jenkkilän ajoittainen järjettömyyskin tuli todennettua kun ostimme ensimmäiseen leffaan kyytipojaksi popkornia ja limsaa. Kokista tarjottiin vaatimattomasti noin puolentoista litran mukissa.. 

Tien päältä

Mother Road

Oklahoma City jätettiin taakse sunnuntaina, ja matka jatkui kohti St. Louisia. Billy Connollyn Route 66 –kirja on osoittautunut hyväksi matkaoppaaksi reittimme varrelle. Osaamme yleensä välttää turhat turistinhoukuttimet, esim. maailman suurimman keinutuolin (?), ja pystymme valitsemaan paremmat elämykset matkan varrelta. Yksi onnistunut elämys löytyi viitisenkymmentä mailia ennen St. Louisia. Meramec Caverns -luolasto tunnetaan legendaarisen lainsuojattoman Jesse Jamesin rosvokoplan piilopaikkana. Myöhemmin luolista on kaiveltu salpietaria räjädysaineiden valmistukseen, ja samalla luolastosta löytyi uusia tiloja. 

Jessen lymypaikka

Luonto on muovannut luolia joitain kymmeniä miljoonia vuosia saaden aikaan stalagmiittejä ja stalaktiittejä, jotka ovat kyllä ihmeellisen kauniita. Ikävä kyllä, luoliin oli saatu myös kappale Ameriikkaa valoesitysten muodossa. Täysin turha valoesitys oli jätetty luolakierroksen loppuhuipennukseksi ja se kulminoitui stalaktiitti-muodostumaan heijastettuun Amerikan lippuun...

Pysähdyimme yöpymään Meramecin luolille motelliin, ja jatkoimme aamulla kohti St. Louisia. Mississippin varrella pysähdyimme hetkeksi ihailemaan suomalaista arkkitehtuuria. Eero Saarisen suunnittelema Gateway Arch on valtavan kokoinen kaari St. Louisissa, ja symboloi siirtymistä idästä länteen, tai meidän tapauksessa lännestä itään. Rakennelma menee vaikuttavien monumenttien listalleni.

St. Louisista ajelimme illaksi Route 66:n päätepisteeseen Chicagoon. Mother Road on nyt naputeltu ja seuraavaksi vuorossa on itä-Amerikan kaupunkikohteet Washington DC, New York City sekä tietysti sikakoon Chi-caaaa-gooooo!

Las Vegas / Grand Canyon / Monument Valley, USA

San Fransiscon pysähdyksen jälkeen otimme suunnan hieman eri reittiä pitkin jälleen kohti Los Angelesia ja lopulta sisämaahan Las Vegasiin. Tällä kertaa hyödynsimme yhtä Amerikan suurista ihmeistä, eli Interstate –valtateitä. Interstate-verkosto yhdistää maan isoja kaupunkeja ja antaa yksityisautoilijoille vapauden hurauttaa nopeasti ja tehokkaasti osavaltiosta toiseen. Parhaimmillaan tiet ovat nopeita ja helppoja, mutta pahimmillaan äärettömän tylsiä uskomattoman pitkine suorineen ja tylsine maisemineen. Sata mailia preeriaa on sata mailia preeriaa, eli ei kovin innostavaa.   

Las Vegasiin suunnatessa maisema kuitenkin vaihtui aina välillä vuoristosta autiomaahan jne, eli pientä vaihtelua tälle erikoiskokeelle saatiin. Vegasiin ajettiin tuosta vaan, eli noin yhdessätoista tunnissa. Perillä navigaattori ohjasti meidät vielä väärälle hotellille, mutta lopulta väsyneet kuljettajat pääsivät vaatimattomaan majapaikkaamme. Elara Hilton Grand Vacations –hotellin 52. kerroksen huoneemme ylsi juuri ja juuri vaatimustasoomme.

Vegasissa vierähti kolme yötä ihmetellen tätä autiomaan keskelle pystytettyä kasinojen ja show-elämän keskusta. Legendaarisen Bellagio-hotellin suihkulähteet tuli katsastettua, kuten myös Flamingon kasino. Yöelämässäkin piipahdimme yhtenä iltana, mutta mitään klassisia what-happens-in-vegas-stays-in-vegas –hetkiä emme päässeet todistamaan. Elvis saakoon vihkiä jonkun muun.

Show-tarjonnasta bongasimme hyvältä kuullostavan Vinnie Favoriton stand-up –keikan Flamingo-hotellilta. Kaveri ei säästellyt kyllä minkään kansanryhmän kohdalla vitsejään, oli sitten kyse mustista, meksikolaisista, arabeista tai aasialaisista. Meidän kohdalle Vinnien piikittelyt eivät osuneet, mutta luultavasti vitsitkin olisivat jääneet aika kuiviksi, koska Suomi nyt ei satu olemaan se tunnetuin maailmankolkka täällä Ameriikassa (eräs nuori mieskin totesi: Finland? Isn´t that close to Chicago? – itse asiassa noin 530 mailia Chicagosta pohjoiseen löytyy Finland, Minnesota).

Hulvattoman stand-upin jälkeen kävimme kunnon pihvi-illallisella Brazilian Steak House –ravintolassa. Voi poijjaat, että... Salaattipöydästa haettiin alkupalat lautaselle, jonka jälkeen tarjoilijat ravasivat tuomassa pöytään milloin mitäkin lihaa eri kypsyysasteilla paistettuna. Omaksi suosikiksi nousi kypsäksi paistettu lammas. 

Jenkkilän parhaita puolia on asiakaspalvelun loistava taso. Joka ravintolassa tarjoilijat jaksavat hymyillä ja kysellä kohteliaasti everything alright here?. Asiakaspalvelu pitää tietysti näkyä myös tipeissä, joten paras muistaa jättää dollari tai pari aina aamupalan jälkeen. Perus kymmenen prosentin sääntö tuntuu täälläkin pätevän. 

Vegasin valot ja luksushuone jätettiin taakse tiistaina, ja matka jatkui Nevadasta Arizonaan. Lyhyen ajomatkan jälkeen pysähdyimme tankkaamaan lähelle osavaltiorajaa (SUVi kuluttaa noin 9 litraa sadalla, mutta auto kehuu meitä silti taloudellisesta ajosta...). Tankilta lähtiessämme bongasimme tien toisella puolella houkuttelevan tarjouksen: helikopterilentoja alk USD 29. Ajatus kuullosti tarpeeksi hyvältä, joten tartuimme syöttiin. Kyseessä oli siis parin minuutin lento kopterilla Lake Meadin kupeessa Nevadan ja Arizonan rajalla. Ensimmäinen kerta helikopterin kyydissä oli hieno, vaikka tässä vaiheessa emme osanneet vielä ajatella mitä kaikkea muuta loppupäivä voisi tuoda tullessaan.

Nuorempi JT: "Ihan siistiä"

Kopterilennon jälkeen olimmekin melko pian eräällä pienellä rakennelmalla nimeltä Hoover Dam. Tähän kyseiseen patoon on tungettu viiden rakennusvuoden aikana noin 49 miljoonaa dollaria, joiden tarkoitus oli pysäyttää Colorado-joki sähköntuottoa ja tulvahallintaa varten. Betonimöhkäleen rakentamiseen on myös kulunut noin 100 ihmishenkeä. Ja onhan se vaikuttava turistinähtävyyskin.

Dam

Hooverilta vaihdoimme siis Arizonaan, jossa tärkein must-see –kohteemme oli tietenkin Grand Canyon. Sisäänpääsy kanjonin kansallispuistoon kustansi 25 taalaa, mikä oikeuttaa liikkumaan puistossa seitsemän päivän ajan. Meille riittäisi yksi päivä. 

Jos joku yksittäinen kuoppa maassa voi miltei pysäyttää sydämen tai ainakin saada haukkomaan henkeä, niin Grand Canyon pystyy siihen. Nimikin kertoo, että kyseessä on iso kanjoni, mutta livenä tämä Colorado-joen vuosituhansien aikana uurtama kanjoni pystyy kyllä hämmästyttämään massiivisuudellaan. Satuimme paikalle sopivasti ilta-auringon aikaan, jolloin kanjonin värisävyt korostuvat erityisesti, ja värimaailma muuttuu jatkuvasti punaisen eri sävyissä auringon laskiessa. Jälleen yksi tämän reissun top-hetkiä.

Majoituksen metsästäminen ei sitten lukeutunutkaan niihin top10 –hetkiin. Kanjonin läheisyydessä motellit olivat täyteen buukattuja tai ylihinnoiteltuja, joten päätimme ottaa varaslähdön seuraavan päivän siirtymälle. Suuntasimme yön pimeinä tunteita kanjonin kansallispuiston läpi kohti Monument Valleyta aikeenamme yöpyä matkan varrella jossain motellissa. Puistossa ajellessa tiellä varoiteltiin milloin mistäkin metsäkauriista, hirvistä ja jopa puumista. Veret seisasuttavan puuman hyökkäyksen pelossa kaasuttelimme kansallispuiston läpi pysähtymättä, ja jatkoimme kohti pohjoista Kayentan kaupunkia kohti. Kayentassa ei taaskaan löytynyt sopivaa majoitusta väsyneille matkalaisille, joten ratkaisimme tilanteen yöpymällä autossa. 

Yöpyminen on hieman eri asia kuin nukkuminen, ja kahden lyhyen torkahtamisen jälkeen luovuin nukkumisyrityksistä aamun alkaessa jo sarastaa.

Huomenta, klo 5:30 am

Nuorempi JT oli torkahtanut peräti viidesti, joten kuljettajan valinnassa arpa osui tietenkin enemmän levänneeseen. Auringonnousu oli toisaalta loistava aika saapua Monument Valleyhin. 

Monumenttilaakso lienee kaikille länkkäreitä katsoneille tuttu paikka. Tänne sopii juuri pankin ryöstänyt cowboy soittelemaan banjoa yhtä hyvin kuin nenä sopii päähän. Legendaariset John Waynen lännenelokuvat on mm. kuvattu näissä maisemissa – ja  millaisissa maisemissa! 

Aikaisen ”herätyksen” vuoksi lähdimme jo aamukahvin aikaan ajelemaan Monument Valleysta kohti seuraavaa pysähdyspaikkaa Flagstaffia. Mielessä pyöri pelkästään sänky ja nukkuminen, ja loput keskittymisestä kohdistettiin tiehen. Jenkkien kymmenien mailien suorat pätkät keskellä muuttumatonta preeriaa eivät varsinaisesti kannusta kuljettajaa pysymään skarppina, mutta kaikesta huolimatta ja kahvin voimalla kurvasimme Flagstaffiin lounasaikaan. Motellilta lupailtiin huonetta kello kolmeksi, joten tiedossa oli vielä noin kolmen tunnin odottelu ennen lepoa. Laahustimme lounaalle Denny´s –ravintolaan ja kulutimme aikaa kävelemällä elävän kuolleen näköisinä motellin lähistöllä. Ennen kolmea päästiin kuitenkin jo tsekkaamaan sisään huoneeseen, joten pitkäksi venähtäneet pari päivää olivat vihdoin pulkassa. Kuten Johnny Cash toteaisi tähän: ”Yippii ayee.... .... yippiii ayoooo ooo.. ghost riders in the sky”, mutta tässä tapauksessa “ghost riders taking a rest in Flagstaff”. 

Uutta raporttia elämääkin jännittävämmästä tasankojen ylittämisestä tiedossa myöhemmin.

LA -> San Francisco, USA

J Vanhempi (minä): 

Welcome to the United States of America! Amerikkaan saapuminen onnistui paljon helpommin mitä olin olettanut. LAX:lla tosin ensimmäista kertaa jopa rinkan sisältöä tongittiin, ja tentattiin vähän tarkemmin matkasuunnitelmista, mutta lopulta rajamuodollisuudet kävivät nopeammin kuin olin ajatellut. Ensimmäinen päivä kului kuitenkin kentällä pyöriessä ja kahvia juodessa, koska odottelin nuorempaa herra JT:a saapuvaksi kello kymmeneltä. Lopulta lento oli reilun tunnin myöhässä, mikä nyt noin kolmenkymmenen tunnin odottelun ja lentämisen jälkeen tuntui aika pieneltä. Sain kaverin kuitenkin kopiksi terminaali nelosen aulasta, ja otettiin heti taksi downtown Los Angelesiin hotellille. Aikaerorasitukset meillä menevät täysin päinvastaisessa järjestyksessä. Nuorempi JT herää kuudelta, ja itse saan unta yöllä kahdelta. Lähtökohdat ovat siis kohdallaan. 

Ensimmäinen päivä meni jetlageja korjaillessa ja ystäväiseni flunssan parantumista odotellessa. Torstaina kuitenkin päästiin asian ytimeen, eli road trippimme tärkeimmän valinnan eteen. Päädyimme lopulta alustavista suunnitelmista poiketen ajamaan koko mantereen halki aina New Yorkiin saakka, vaikka alunperin osa matkasta oli tarkoitus taittaa lentäen. Autovuokran suhteen tämä tuli halvemmaksi, koska kahden eri auton vuokraamisessa (länsirannikko ja itärannikko) olisimme joutuneet maksamaan vakuutus- ym. lisämaksut kahteen kertaan. 

Vaihtelun vuoksi annetaan blogissakin sanavalta välillä vierailevalle tähdelle, eli nuoremmalle JT:lle:

J Nuorempi:

Hasaa!! Matka yhdistyneissä ulkovalloissa ei lähtenyt ihan pohjapiirrustusten mukaan liikkeelle. JT nuorempi (allekirjoittanut) oli jäätävän flunssan kourissa. Niinpä LA kartoitus jäi noin 2 x 2 korttelin suuruiseksi. Nooh, käytiin me Disney rakennusta hämmästelemässä, hämmästelyn ohessa olisi toivonut tennispalloa, et ois voinu heittää rakennuksen kouruihin.

Auton vuokraaminen on tietysti eräs ”tiematkan” perustehtävistä. Teimme sen LA-lentokentän lähellä. Virkailija ilmoitti heti, että on mahdotonta jakaa maksua kahdelle luottokortille, ja kettuili perään, että miksi tuutte tänne tuollaisella luottorajalla..!? No. Lyötiin käteiset tiskiin ja loput kortilla.

Ford Escape SUV & nuorempi JT

Köyhät kyykkyyn! Ylemmässä kuvassa siis nuorempi J & Ford Escape SUV, eli kavereiden kesken SUVi, jolla tulemme ajamaan läpi mantereen aina New Joorkkiin asti.

Maksua seurasi mukava kehotus : valitkaa auto vapaasti ”sir”. Käveltiin pihalle ja se oli rakkautta ensi silmäyksellä.. SUVi, heti ensimmäisenä pilttuussa. Harmaan kiiltävä kaunotar. Swept away...

Pirssi on siis vuoden 2013 (SIC!) malli, Ford Escape.

Ei me niin B-junioreita oltu, että oltais jätetty tarjonta tarkastamatta. Rivi käytiin läpi, ei ollu parempaa. SUVin kanssa sitte lähdettiin ja ollaan vedetty kaks päällä sen selässä siitä asti. Helemiä settiä!

Enkeleiden kapunki jäi siis taakse, matka alkoi siitä. Olisin halunnut hymykuvan HOLLYWOOD-merkin alta, mutta navigaattori ei tunnistanut äänikomentoa: ”vie mun kirijaamien alle”. Pohjanmaan murteen tunnistus tulee päivityksiin myöhemmin...luultavasti. Niinpä lähdettiin suhimaan rantatietä pitkin. That’s called Freeway 1/101.

Tämä tie oli kyllä helposti yksi mahtavimmista, joita olen tavannut. Jyrkänteet oikealla Tyynivaltameri vasemmalla. En moiti! Ja ajettiin yömyöhään ennen kuin stannattiin motelliin. Aamulla ylös, jet lag erot kuten yllä, ja sitten ameriikkalaiseen daineriin. Aamupala oli tuhti, mutta herkullinen.. ja kyllä myyjät kierteli täyttämässä kahvikuppia.. melkee niin ku elokuvis!

Sitten taas kohti San Fransiscoa. 

”If you’re goin to San Fransisco, you better wear a flower in your hair” 

Toimin ohjeen mukaan.

Matkalla stopattiin muutamaan otteeseen rantakävelylle. Voi, että mitä maisemia. En edes yritä sanoin kuvailla. Itse se on koettava. Tyynen valtameren vyöryessä paljaille varpaille maalliset murheet unohtuu. 

Päästiin perille. Golden Gate silta. JT vanhempi ajoi pohjoiseen mä etelään. Etsimme hostellin sen jälkeen. Kierreltiin kortteleita kyllä ihan kiitettävästi ennen sitä. Motel maksaa 178 dolaaria. Well spent, hyvä TV ja kanavavalikoimaa piisaa. Haettiin vähän virvokkeita ja niitä tässä nautitaan kirjoittamishetkellä.

Huomenna. Viva-aa Las Vegas!