San Fransiscon pysähdyksen
jälkeen otimme suunnan hieman eri reittiä pitkin jälleen kohti Los Angelesia ja
lopulta sisämaahan Las Vegasiin. Tällä kertaa hyödynsimme yhtä Amerikan
suurista ihmeistä, eli Interstate –valtateitä. Interstate-verkosto yhdistää
maan isoja kaupunkeja ja antaa yksityisautoilijoille vapauden hurauttaa
nopeasti ja tehokkaasti osavaltiosta toiseen. Parhaimmillaan tiet ovat nopeita
ja helppoja, mutta pahimmillaan äärettömän tylsiä uskomattoman pitkine
suorineen ja tylsine maisemineen. Sata mailia preeriaa on sata mailia preeriaa,
eli ei kovin innostavaa.
Las Vegasiin suunnatessa maisema
kuitenkin vaihtui aina välillä vuoristosta autiomaahan jne, eli pientä
vaihtelua tälle erikoiskokeelle saatiin. Vegasiin ajettiin tuosta vaan, eli
noin yhdessätoista tunnissa. Perillä navigaattori ohjasti meidät vielä väärälle
hotellille, mutta lopulta väsyneet kuljettajat pääsivät vaatimattomaan
majapaikkaamme. Elara Hilton Grand Vacations –hotellin 52. kerroksen huoneemme
ylsi juuri ja juuri vaatimustasoomme.
Vegasissa vierähti kolme yötä
ihmetellen tätä autiomaan keskelle pystytettyä kasinojen ja show-elämän
keskusta. Legendaarisen Bellagio-hotellin suihkulähteet tuli katsastettua,
kuten myös Flamingon kasino. Yöelämässäkin piipahdimme yhtenä iltana, mutta
mitään klassisia what-happens-in-vegas-stays-in-vegas –hetkiä emme päässeet
todistamaan. Elvis saakoon vihkiä jonkun muun.
Show-tarjonnasta bongasimme
hyvältä kuullostavan Vinnie Favoriton stand-up –keikan Flamingo-hotellilta.
Kaveri ei säästellyt kyllä minkään kansanryhmän kohdalla vitsejään, oli sitten
kyse mustista, meksikolaisista, arabeista tai aasialaisista. Meidän kohdalle
Vinnien piikittelyt eivät osuneet, mutta luultavasti vitsitkin olisivat jääneet
aika kuiviksi, koska Suomi nyt ei satu olemaan se tunnetuin maailmankolkka
täällä Ameriikassa (eräs nuori mieskin totesi: Finland? Isn´t that close to
Chicago? – itse asiassa noin 530 mailia Chicagosta pohjoiseen löytyy Finland,
Minnesota).
Hulvattoman stand-upin jälkeen
kävimme kunnon pihvi-illallisella Brazilian Steak House –ravintolassa. Voi
poijjaat, että... Salaattipöydästa haettiin alkupalat lautaselle, jonka jälkeen
tarjoilijat ravasivat tuomassa pöytään milloin mitäkin lihaa eri
kypsyysasteilla paistettuna. Omaksi suosikiksi nousi kypsäksi paistettu lammas.
Jenkkilän parhaita puolia on
asiakaspalvelun loistava taso. Joka ravintolassa tarjoilijat jaksavat hymyillä
ja kysellä kohteliaasti everything
alright here?. Asiakaspalvelu pitää tietysti näkyä myös tipeissä, joten
paras muistaa jättää dollari tai pari aina aamupalan jälkeen. Perus kymmenen
prosentin sääntö tuntuu täälläkin pätevän.
Vegasin valot ja luksushuone
jätettiin taakse tiistaina, ja matka jatkui Nevadasta Arizonaan. Lyhyen
ajomatkan jälkeen pysähdyimme tankkaamaan lähelle osavaltiorajaa (SUVi kuluttaa
noin 9 litraa sadalla, mutta auto kehuu meitä silti taloudellisesta ajosta...).
Tankilta lähtiessämme bongasimme tien toisella puolella houkuttelevan
tarjouksen: helikopterilentoja alk USD 29. Ajatus kuullosti tarpeeksi hyvältä,
joten tartuimme syöttiin. Kyseessä oli siis parin minuutin lento kopterilla
Lake Meadin kupeessa Nevadan ja Arizonan rajalla. Ensimmäinen kerta
helikopterin kyydissä oli hieno, vaikka tässä vaiheessa emme osanneet vielä
ajatella mitä kaikkea muuta loppupäivä voisi tuoda tullessaan.
 |
| Nuorempi JT: "Ihan siistiä" |
Kopterilennon jälkeen olimmekin
melko pian eräällä pienellä rakennelmalla nimeltä Hoover Dam. Tähän kyseiseen
patoon on tungettu viiden rakennusvuoden aikana noin 49 miljoonaa dollaria,
joiden tarkoitus oli pysäyttää Colorado-joki sähköntuottoa ja tulvahallintaa
varten. Betonimöhkäleen rakentamiseen on myös kulunut noin 100 ihmishenkeä. Ja
onhan se vaikuttava turistinähtävyyskin.
 |
| Dam |
Hooverilta vaihdoimme siis
Arizonaan, jossa tärkein must-see –kohteemme oli tietenkin Grand Canyon. Sisäänpääsy
kanjonin kansallispuistoon kustansi 25 taalaa, mikä oikeuttaa liikkumaan
puistossa seitsemän päivän ajan. Meille riittäisi yksi päivä.
Jos joku yksittäinen kuoppa
maassa voi miltei pysäyttää sydämen tai ainakin saada haukkomaan henkeä, niin
Grand Canyon pystyy siihen. Nimikin kertoo, että kyseessä on iso kanjoni, mutta
livenä tämä Colorado-joen vuosituhansien aikana uurtama kanjoni pystyy kyllä hämmästyttämään
massiivisuudellaan. Satuimme paikalle sopivasti ilta-auringon aikaan, jolloin
kanjonin värisävyt korostuvat erityisesti, ja värimaailma muuttuu jatkuvasti
punaisen eri sävyissä auringon laskiessa. Jälleen yksi tämän reissun
top-hetkiä.
Majoituksen metsästäminen ei
sitten lukeutunutkaan niihin top10 –hetkiin. Kanjonin läheisyydessä motellit
olivat täyteen buukattuja tai ylihinnoiteltuja, joten päätimme ottaa
varaslähdön seuraavan päivän siirtymälle. Suuntasimme yön pimeinä tunteita
kanjonin kansallispuiston läpi kohti Monument Valleyta aikeenamme yöpyä matkan
varrella jossain motellissa. Puistossa ajellessa tiellä varoiteltiin milloin
mistäkin metsäkauriista, hirvistä ja jopa puumista. Veret seisasuttavan puuman
hyökkäyksen pelossa kaasuttelimme kansallispuiston läpi pysähtymättä, ja
jatkoimme kohti pohjoista Kayentan kaupunkia kohti. Kayentassa ei taaskaan
löytynyt sopivaa majoitusta väsyneille matkalaisille, joten ratkaisimme
tilanteen yöpymällä autossa.
Yöpyminen on hieman eri asia kuin
nukkuminen, ja kahden lyhyen torkahtamisen jälkeen luovuin nukkumisyrityksistä
aamun alkaessa jo sarastaa.
 |
| Huomenta, klo 5:30 am |
Nuorempi JT oli torkahtanut peräti viidesti, joten
kuljettajan valinnassa arpa osui tietenkin enemmän levänneeseen. Auringonnousu
oli toisaalta loistava aika saapua Monument Valleyhin.
Monumenttilaakso lienee kaikille
länkkäreitä katsoneille tuttu paikka. Tänne sopii juuri pankin ryöstänyt cowboy
soittelemaan banjoa yhtä hyvin kuin nenä sopii päähän. Legendaariset John
Waynen lännenelokuvat on mm. kuvattu näissä maisemissa – ja millaisissa maisemissa!
Aikaisen ”herätyksen” vuoksi
lähdimme jo aamukahvin aikaan ajelemaan Monument Valleysta kohti seuraavaa
pysähdyspaikkaa Flagstaffia. Mielessä pyöri pelkästään sänky ja nukkuminen, ja
loput keskittymisestä kohdistettiin tiehen. Jenkkien kymmenien mailien suorat
pätkät keskellä muuttumatonta preeriaa eivät varsinaisesti kannusta kuljettajaa
pysymään skarppina, mutta kaikesta huolimatta ja kahvin voimalla kurvasimme
Flagstaffiin lounasaikaan. Motellilta lupailtiin huonetta kello kolmeksi, joten
tiedossa oli vielä noin kolmen tunnin odottelu ennen lepoa. Laahustimme
lounaalle Denny´s –ravintolaan ja kulutimme aikaa kävelemällä elävän kuolleen
näköisinä motellin lähistöllä. Ennen kolmea päästiin kuitenkin jo tsekkaamaan
sisään huoneeseen, joten pitkäksi venähtäneet pari päivää olivat vihdoin
pulkassa. Kuten Johnny Cash
toteaisi tähän: ”Yippii ayee.... .... yippiii ayoooo ooo.. ghost riders in the
sky”, mutta tässä tapauksessa “ghost riders taking a rest in Flagstaff”.
Uutta raporttia elämääkin
jännittävämmästä tasankojen ylittämisestä tiedossa myöhemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti