Ko Tao, Thaimaa

Thaimaan reissulle lähti kaksi kovista koulupinnaria. Päätettiin herra A:n kanssa irtautua akateemisista ympyröistä hetkeksi ja suunnata Thaimaan itärannikon saarelle Ko Taolle. Tao on hieman syrjemmässä kuin lähellä sijaitsevat isoveljensä Ko Samui ja Ko Phangan. Saari on tunnettu erityisesti sukelluskohteena, ja tämä laji oli myös matkaseurallani mielessä. Tao tarjoaa puitteita myös omalle lajilleni eli kiipeilylle, joten pakkasin mukaan siis myös kiipeilykengät, jotka olivat jo tuokion lojuneet käyttämättöminä kaapissa. 

Varasimme koulun matkatoimistosta minibussiliput, ja lähtö olisi keskiviikkoaamuna klo 5:30. Minibussi-lautta-yhdistelmälle tuli hintaa 125 ringittiä (reilut 30 euroa). Jälkeenpäin ajatellen päivän myöhäisemmät lähdöt olisivat varmasti olleet perillä samaan aikaan, koska jouduimme odottelemaan Surat Thanin rannikkokaupungissa lopulta yhdeksän tuntia lautan lähtöä. Surat Thanista jatkoimme siis yölautalla Ko Taolle. Lautta lähti satamasta yhdentoista aikoihin illalla ja perille saavuttiin aamutuimaan. Nukkuminen lautalla onnistui kuitenkin hyvin, vaikka tunnelma purkissa olikin verratavissa niin sanottuun karjavaunuun. 25 tunnin siirtymä oli kuitenkin toteutettu vihdoin aamuseitsemän aikoihin.  

Yölautta

Taolla suuntasimme heti Sairee Beachille, josta varasimme majoituksen pariksi yöksi. Päädyimme lopulta majoittumaan samassa resortissa koko reissun ajan. 600 bathin hinta yhdestä yöstä ei ollut pahakaan, vaikka hieman kuumaksi kämppä välillä kävi. Resortista löytyi kuitenkin uima-allas ja ravintola nettiyhteyksineen, joten ihan ok paikka. 

Herra A paineli välittömästi varaamaan sukelluksia suomalaisten pyörittämästä Ko Tao Diversista. Itse käväisin Good Time Adventuresin toimistolla. GTA pyörittää Taolla kiipeilykursseja sekä opastaa reissaajia saaren kiipeilypaikoille. Toimistolta voi myös vuokrata varusteita kengistä crash padeihin. Päätin käyttää ensimmäisen päivän paikkoihin tutustumiseen ja jättää kiipeilyt vasta seuraavalle päivälle. GTA:n sivuilta on ladattavissa Taon kiipeilyopas, jonka perusteella lähdin kartoittamaan saaren boulderointimahdollisuuksia. Suuntasin Secret Garden –nimiseen paikkaan, joka on lyhyen kävelymatkan päässä Saireelta. Matka on tosin lyhyt vain jos valitsee oikean reitin. Itse kävelin aluksi oikean risteyksen ohi, minkä seurauksena päädyin lähes saaren vastarannalle parin hiostavan ylä- ja alamäen jälkeen. Paluumatkalla löysin paikan kuitenkin helposti. Täytyy sanoa, että Taolta löytyy kyllä puitteita boulderointiin. Koko saari on oikeastaan ammuttu täyteen graniittijärkäleitä ja kalliota. Pelkästään Secret Gardenista löytyy jo 50 kartoitettua reittiä (+100 kartoittamatonta), ja vastaavan kokoisia alueita saarelta on kartoitettu toistakymmentä. Köysireittejäkin löytyy yli 50, ja lisää projekteja avataan jatkuvasti. 

Secret Garden - tai ainakin murto-osa siitä..

Miinuksena voi todeta karhean sormentappaja-tyylisen kivilaadun, joka yhdessä 30 asteen helteen kanssa pitävät huolen siitä, ettei lajista pääse ainakaan liikaa nauttimaan. Voisin silti suositella lajista kiinnostuneille välineiden vuokraamista ja pientä visiittiä viidakon kupeeseen tai rannalle kiviä halailemaan. Kannattaa kuitenkin ennen kiipeilyä hätistellä pois enimmät tuhatjalkaiset ja hämähäkit, jotka lymyilevät kivenkoloissa. 

Sitten muihin aiheisiin: suomalaisen turistin Thaimaan matkaan kuuluu tottakai ryöstetyksi tuleminen. Näinpä sain myös itse kokea samaisen kohtalon. Perjantai-illan päätteeksi huomasin puhelimen ja lompakon hävinneen pitkäkyntisten matkaan. Menetys ei sinällään ollut suuri. Nokialaiseni osakkeet ovat olleen jo pari vuotta melko alhaalla, enkä antaisi vanhalle luurilleni arvoa pariakymmentä euroa enempää, jos sitäkään. Navigointi-näppäin on irronnut ja puhelimen käyttö vaatii hieman taituruutta, joten luuri sopii erinomaisesti uudelle ”pitkäkyntiselle” omistajalleen. Malesialainen prepaid-liittymä ei sekään hurjasti arvoa kantanut. Lompakossa oli käteistä ehkä parinkympin edestä, ja kortit olivat hyvässä tallessa resortin tallelokerossa. Lopulta tarinan opetus lienee se, että kolmen ja puolen kuukauden reissaamisen jälkeen ei kannata tuudittautua siihen luuloon, että mitään ei voi käydä. Maailma on täynnä kieroja ihmisiä. Näemmä oma varovaisuustaso on päässyt lipsumaan liian heikolle, kun kerran tällaista pääsee sattumaan. Jos asiasta jotain hyviä puolia pitää löytää, niin ainakin taas osaa olla varovaisempi reissatessa. Kokemus tämäkin, mutta suosittelen välttämään.

Suomen mm-jääkiekkoa varten virittelimme säännöllisesti kisastudiota myös Taolla. Pätkivä nettistriimi antoi melko laihan jääkiekkoelämyksen, mutta tilanteesta pysyttiin ainakin selvillä. Pronssipelin jälkeen tunnelma oli pyödässämme melko vaisu. Naapuripöydässä istuneilla oli tosin syytä iloita, koska pariskunnan naispuolinen oli tsekki ja mies slovakialainen.

Taolla viihtyy hyvin (takaiskuista huolimatta). Toukokuu tuntuu olevan low seasonia, eikä saarella mitään väkiryntäystä ollutkaan. Rauhallinen tunnelma tekeekin hyvää. Parina iltana hyväksi istuskelupaikaksi osoittautui Lotus-baari rannalla. Rantabaarissa näyttäisi olevan joka ilta tulishow, jossa paikalliset tyypit pyörittelevät palavia sirkusvälineitään aaltojen kupeessa ja välillä pelottavan näköisesti aivan pahaa-aavistamattomien turistien päiden päällä. Hyvin pojat ainakin hallitsivat työvälineensä, koska mitään vahinkoja tai onnettomuuksia ei nähty. 

Saaren eteläpäästä löytää lisää rantoja ja resortteja. Shark Bay, tai Ao Leuk, on kirkasvesinen lahti, joka soveltuu hyvin snorkailuun. Liikkuminen hoituu kävellen, joskin se saattaa kuumuudesta johtuen olla hieman työlästä. Skoottereita ja mönkijöitä saa vuokrattua, mutta kannattaa ensin selvittää onko päiväreissusi kohde saavutettavissa esim. pienipyöräisellä skootterilla. Ensimmäisen päivän harhailuillani vastaan tuli enduropyörällä etelä-afrikkalainen pariskunta, jotka sanoivat tien olleen melko haastava myös heidän kulkupelilleen. Skootteri- ja mönkijävuokraajat saattavat myös aiheettomasti vaatia korvauksia turistilta ”uusista” lommoista ja naarmuista, joita ei muka vuokraushetkellä vielä ollut. Taksin virkaa ajavat pick-upit, joiden kyydissä pääsee paikasta toiseen, tosin jälleen teiden kunnosta riippuen. Kätevin tapa rannalta toiselle liikuttaessa lienee kuitenkin taksivene.

Kuusipäiväiseksi venähtänyt koulupinnarien lomareissu kääntyi lopulta kotimatkaksi tiistaina. Tulomatkasta viisastuneina varasimme paluumatkalle junaliput. Puoli kolmelta iltapäivällä hyppäsimme lauttaan, jolla matkasimme Chumphonin rannikkokaupunkiin. Tällä kertaa lauttamatka sujui hieman ripeämmin, arviolta kolmessa tunnissa. Tosin meillä ei ollut kellosta hajuakaan, koska allekirjoittaneen puhelin oli pöllitty, ja herra A:n puhelin rikki. No, kellothan eivät kuulu todellisen ”trävellerin” arkeen, vaan elämme ilman aikataulujen tuomaa stressiä ja adaptoidumme täydellisesti paikalliseen kulttuuriin ja sen luomaan ajattomaan ilmapiiriin... No niin, eipä tosiaan. Kello ja aikataulut ovat oikeasti hyvä keksintö, ja jos Aasiassakin joskus opitaan niiden käytännöllisyys, niin hyvä!

Lähtölaituri

Chumphoniin päästyämme saimme siis jälleen odotella – tällä kertaa noin kuusi tuntia. Bangkokista Penangin Butterworthiin matkaava juna oli jo Chumhonissa tunnin myöhässä. Kyytiin päästyämme oli kyllä mukava kömpiä omaan punkkaan ja ottaa kunnon yöunet veturin kiskoessa meitä hiljalleen kohti rajaa. Matkaa varatessamme tarjolla oli enää yläpunkkia, jotka ovat noin puolet kapeampia kuin alapedit. Sen lisäksi esim. vessaan kompurointi on puoliuniselle yläpetiläiselle oma episoodinsa. Johtuiko väsymyksestä vai mistä, mutta yllättävän hyvin sain lopulta nukutuksi. 

Aamulla konduktööri herätteli vaunun puoli tuntia ennen rajaa. Rajalla kävimme passintarkastuksessa ja palasimme takaisin vaunuun, joka oli sillä aikaa muutettu istumapaikkaiseksi. Matka jatkui pohjois-Malesian halki Butterworthiin, jonne pääsimme lopulta 2,5 tuntia aikataulusta jäljessä. Matkasta uupuneina otimme Butterworthista taksin suoraan kotiin lautan ja bussimatkan sijaan. Kotiin päästiinkin vihdoin ja viimein – 25 tunnin matkan jälkeen.

Ja jos auringonlaskusta on tullut jokunen kuva napattua, niin pistetäänpä välillä myös videota...

Cameron Highlands, Malesia - herrasmiesmatkailua ylämailla

Balin reissun jälkeen piti asennoitua pariksi viikoksi koulutöiden tekemiseen. Se ikävä puoli vaihto-opiskelussa on, että välillä pitää opiskellakin (oli opetuksen taso mitä tahansa). Esseiden kirjoittamiseen haettiin motivaatiota mm. wapusta, jota juhlistimme suomalaisten opiskelijoiden järjestämänä. Wappu tuli ja meni, vaikka kaverin simassa ei rusinat ehtineetkään ihan pintaan asti.

Parin viikon jälkeen Penang alkoi pitkästyttää siihen malliin, että oli pakko päästä tuulettumaan jonnekin. Muutama kaveri puhui olevansa menossa Cameronin ylängölle Malesian keskiosaan 4.5 perjantaina. Torstaina päätin itsekin osallistua matkalle ja pyysin kaveria varaamaan paikan pikkubussiin. Minibussille hintaa tuli neljän tunnin matkasta RM 50 (12,5 e) per henkilö, ja vastaavasti paikalle olisi päässyt seitsemässä tunnissa normaalilla bussilla hintaan RM 35 (8,8 e). Perjantaiaamuna olin poikkeuksellisesti miltei ajoissa alhaalla odottamassa kyytiä, jota saatiin kuitenkin odotella lähes tunnin verran. Kuulemma ruuhka oli yllättänyt. Kätevää kuitenkin, että hintaan kuului nouto kotiovelta. Tunkeuduimme neljän hengen matkaseurueemme voimin minibussiin, jossa meitä ennen oli jo kuusi matkustajaa. Oma penkkini oli ”erikoisjousitettu”, joten nukkumisesta oli turha haaveilla. Lisäksi selkänoja painui nojatessa alas jokaisesta pienestäkin töyssystä, eli ei takana istuvallakaan ollut sen paremmat oltavat. Viimeiset 70 kilometriä matkasta noustiin ylöspäin serpentiinitietä. Malesian suhteellisen kehittynyt infrastruktuuri oli ulotettu onneksi tännekin asti, joten tie oli yllättävän hyväkuntoinen. Kuljettajamme, vastoin kaikkea järkeä, päätti tehdä matkasta kuitenkin mielenkiintoisemman malesialaisella liikenneleikillä. Leikissä kuuluu kiihdyttää jokaiseen kaarteeseen mielellään tuplasti sallitulla nopeudella, sekä jarruttaa tilanteessa kuin tilanteessa vasta kun ollaan edellä ajavan takapuskurista metrin päässä. Lisäpisteitä saa hauskoista ”sokko-ohituksista”, joissa ohitetaan hitaasti matelevia rekkoja näkemättä vastaantulevaa liikennettä. Vastaantulijat kyllä väistävät, eikös vaan? Pelin voittaa, jos saa kaadettua minibussin jyrkäteen puoleisella ulkokaarteella, jonka jälkeen rymisteltäisiin rinnettä parisataa metriä alas kohti alhaalla odottavaa viidakkoa. Emme onneksi rymistelleet tässä leikissä jyrkänteeltä alas häiritsemään viidakon rauhaa, vaan vastoin kaikkia ennakkoluuloja pääsimmekin perille Cameron Highlandsille. 

Tanah Rata

Saavuimme iltapäivällä Tanah Rataan, CH:n suurimpaan kylään. Noin 127 vuotta aikaisemmin brittiläinen William Cameron saapui paikalle ja totesi varmasti saman kuin mekin: ilma on virkistävän viileää. Ilmankos brittiläiset siirtomaaherrat tykästyivät ylänköön, joka tarjoaa todellakin kaivattua vaihtelua Malesian kuumaan ilmastoon. Siirtomaa-ajan perintö näkyy paikassa mm. Tudor-tyyliin rakennettuina taloina sekä tietenkin Land Rovereina. Nämä aikaa ja elämää nähneet, mutta käytännölliset lava-autot pistävät helposti silmään Tanah Ratan katukuvasta. Kaupunki ei muutenkaan muistuta malesialaista kylää, vaan äkkiseltään luulisi olevansa jossain päin Eurooppaa. Tanah Rata on melko pieni kaupunki, mutta kylästä löytyy silti kauppoja, ravintoloita, bussiasema, pankkiautomaatteja ja pari baariakin. Ruokapaikoista intialaiset olivat matkaseurueemme suosiossa, mutta Tanah Ratasta löytyy myös food market ja hienompiakin ravintoloita. Jos budjetti on kohdallaan, niin CH:lla voi elellä myös todellisempaa porvariherran elämää, koska alueelta löytää myös hienompia resortteja, hotelleja ja jopa 18 reikäinen golfkenttä.

Ensisilmäyksellä ei uskoisi olevansa Malesiassa

Keskeneräiseksi jäänyt pytinki sekä paikallinen kuormajuhta Land Rover

Majoituksen valinnassa luotimme huhuihin, jotka opastivat meidät Daniel´s Lodgeen (a.k.a Kang´s Traveler´s Lodge). Paikka sijaitsee hieman syrjässä pääkadulta, mutta seuraamalla jäteautoista irtoavaa paskan hajua pitäisi löytää perille. Neljän hengen huone maksoi RM 60, eli RM 15 henkeä kohti. Hinta oli todella edullinen, mutta huoneessakaan ei kyllä ollut kehumisen varaa. Majapaikasta löytyy tosin ilmainen wifi isolta terrassilta, ja respassa ollaan pääsääntöisesti halukkaita auttamaan kysymyksissä. Myös toinen Tanah Ratan baareista (Jungle Bar) löytyy Daniel´s Lodgen takapihalta. ”Fuck the Lonely Planet” –teksti respan seinällä viittaa siihen, että kyseinen matkaopas ei anna paikalle juurikaan arvoa (ja toisinpäin), mutta hintaan nähden majapaikka on kuitenkin ihan ok.

Cameron Highlandsilla päivälämpötila pysyttelee alle 25 asteessa ja iltaisin se laskee alle kahteenkymmeneen. Illan tullen olikin miellyttävä vetäistä pitkästä aikaa pitkät housut ja huppari päälle, ja mennä istuskelemaan Jungle Barin nuotiopaikalle. Tästä tulikin repäisevintä ilta-aktiviteettia reissullamme. Nuotion kohentelun ohella ehti vaihtamaan kuulumisia muiden reissajien kanssa, joita Daniel´siin ja Tanah Rataan oli päätynyt mm. Tanskasta, Saksasta ja Kanadasta. Joku oli ostanut Vietnamista mopon ja ajellut Kaakkois-Aasiaa ristiin rastiin, toiset olivat kiertäneet moottoripyörällä lähes koko maailman, ja olipahan joku maailmaa valloittamassa myös polkupyörällä.

Lauantaina lähdettiin omatoimiselle viidakkotrekille. Tässä vaiheessa olin jo omaksunut siirtomaaisännän herrasmiesroolin, mutta viidakkoon en silti halunnut lähteä kevyissä pikkukengissäni. Niinpä hankin pränikät kengät paikallisesta puodista lähes 15 euron kiskurihintaan. Pitkän mallinen sateenvarjo kuuluu myös herrasmiehen viidakkovarusteisiin. Cameron Highlandsilla löytyy kymmenkunta käytössä olevaa trekkipolkua, jotka ovat eritasoisia ja –pituisia. Opastettuja retkiä järjestetään, mutta viidakkoon voi suunnata omatoimisestikin. Maastosta löytää pari putousta (jotka eivät kuulemma ole kummoisia), sekä hyvällä tuurilla voi bongata maailman suurimman kukan Rafflesian. Suunnaksi otimme Gunung Jasarin huipun, joka kohoaa 1 696 metriin merenpinnasta. Huipulle noustiin melko hyvää polkua, joka on myös merkitty suuntaa antavasti karttoihin nimellä Path 10. Liekö ohut ilma vai lenkkeilyn puute, mutta nousumatkalla herrasmieskin joutui puuskuttamaan pariin otteeseen. Huipulla nähtiin vähän maisemia alas laaksoon, jotka kuitenkin välillä peittyivät huipun korkeudella pyyhältäviin pilviin. 

Gunung Jasarin huipulla

Joku rohkea oli uskaltanut polulle myös korkkareissa..

Paluumatkalla päätimme itsevarmasti valita reitin, jota ei oltu merkitty paikallisiin karttoihin. Reitti nro 6 on mainittu ainakin Lonely Planetissa, ja se johtaa Gunung Jasarilta alas Cameron Bharatin teeplantaasille. Pieni tiedustelu osoitti, että reitti näyttäisi olevan hiemaan umpeen kasvanut, joten päätimme ottaa aikalisän ja miettiä vaihtoehtoja. Herrasmiesten pohdiskellessa jo paluuta samaa reittiä takaisin matkaseurueemme ainoa lady pyyhälsi jo kumpujen taakse umpeen kasvaneelle reitille. Eihän siinä auttanut kun seurata kiltisti perässä. Reitti 6 laskeutuu jyrkästi alas kohti teeplantaasia, eikä maasto ole järin helppokulkuista. Puolessavälissä laskeutumista joku tiesi kertoa, että Lonely Planet suosittelisi oppaan palkkaamista reitille. Loppujen lopuksi opas olisi ehkä rahan tuhlausta, jos sääolot vaan pysyvät suotuisina. Sääherra oli tällä kertaa myös herrasmies, ja pääsimme turvallisesti alas laakson pohjalla olevalle teeplantaasille.

Path 6:n helpompi loppuosa alhaalta päin kuvattuna.

Teeplantaasit ovat CH:n suosituimpia nähtävyyksiä, eikä tarvitse ihmetellä syytä. Vuorten rinteissä kasvatettavat teepensaat tekevät näkymästä melko satumaisen. Kuvat kertokoon puolestaan.

Kolonialisti tarkastamassa teen laatua.

Päivävaelluksemme päättyi onnellisesti plantaasin maisemakahvilaan, jossa pääsimme vihdoin nauttimaan kolonialistiherrasmiesten teehetkestä kera mansikka-juustokakun. Taksin saaminen plantaasilta takaisin Tanah Rataan ei onnistunutkaan käden käänteessä, joten kävelystä väsyneet jalat pääsisivät jälleen tosi toimiin. Kaverin kanssa odottelimme taksia turhaan parikymmentä minuuttia muun seurueen lähtiessä suosiolla kävelemään kohti kylää. Taksin odottelusta luovuttuamme neljän kilometrin matka takaisin kylään kului kävellessä ja ohi ajavia Land Rovereita laskiessa, kunnes kaksi intialaista rouvashenkilöä päättivät tarjota minulle ja kaimalleni kyydin loppumatkaksi. Olimme kuulemma liian komeita herrasmiehiä jätettäväksi tien varteen. Todellisuudessa näytimme juuri neljä ja puoli tuntia viidakkopoluilla seikkailleilta herrasmiehiltä. Seurueemme kaksi muuta olivat jo reippailleet majapaikalle, kun pääsimme itse lopulta perille.

2 scones and a pot of tea, please

Sunnuntain ohjelmassa ei ollut viidakkovaellusta. Jalat olivat hieman väsyneet edellispäivän kävelystä, joten päivän pääohjelmanumeroksi muodostui teehetki kera yhden brittiläisten jättämän perinnön. Scones, eli skonssit, ovat osa kolonialistien jälkeensä jättämää muistoa. Pulla ei maistu oikein pullalta eikä sämpylältä, ja jää ikävästi kiinni kitalakeen. Kannattaa silti kokeilla. Illalla oli tarkoitus käydä saksalais-sveitsiläisessä ravintolassa syömässä, mutta sinnikkään etsinnän jälkeen jouduimme toteamaan, että paikka oli suljettu jokin aika sitten, joten bratwurstit jäivät vain haaveiksi.

Maanantaiksi varasimme paluukyydin Penangille majatalomme välityksellä. Hintaa minibussilla oli tällä kertaa vain 30 ringittiä (7,5 e) eli 20 ringittiä tulomatkaa halvempi. Kyyti lähti neljältä iltapäivällä, joten meillä oli vielä maanantain aamupäivä aikaa CH:lla pyörimiseen. Vuokrasimme kaksi mopoa kolmeksi tunniksi. Hinta oli yhdestä moposta 30 ringittiä kolmelta tunnilta, joten Penangiin verrattuna melko paljon. Turisti-infosta mopovuokrat olivat vielä suolaisempia ja lisäkypäristäkin olisi pitänyt maksaa ekstraa. Kolonialistiherrasmiehen arvolleni sopivasti en tietenkään itse alentunut ajamaan, vaan istuin kyytiin kaimani toimiessa henkilökohtaisena kuljettajana. Suuntasimme aluksi  Tanah Ratasta etelään Boh Tea Estatelle. Paikalle on noin 15 kilometriä matkaa ja loppumatka ajellaan pientä vuoristotietä, kunnes päästään perille teeplantaasille ja teetehtaalle. Maisemat katsastettuamme otimme suunnan pohjoiseen kohti Malesian korkeinta ajoneuvoilla saavutettavaa huippua – Gunung Berinchangia 2 031 metrissä. Huipulle nousevalta tieltä avautuu upeat näkymät Sungai Palasin teeplantaasille, joka on kieltämättä plantaaseista hienoin. Harmi että meillä ei ollut aikaa jäädä pidemmäksi aikaa ihailemaan maisemia, vaan tyydyimme vilkuilemaan välillä tietä ja välillä teeviljelmiä. Sillä seurauksella, että olimme vähällä törmätä vastaantulevaan Land Roveriin, mutta onneksi skarpit kuljettajat sekä mopon että Roverin ohjaksissa saivat tilanteen hallintaan. Hondamme sai tilanteesta varmaankin henkisiä vaurioita, koska loppumatkan nousu oli sen tehoille lähes voittamaton. Herrasmiehet eivät kuitenkaan kävele, ja pääsimme kuin pääsimmekin lopulta sumuiselle ja kylmälle huipulle. Maisemien sijaan näimme pilviä, joita ei jääty pidemmäksi aikaa tuijottamaan,  vaan kiiruhdimme pian takaisin palauttamaan pyöriä.

Hobittila?

Huipulla

Cameron Highlandsilta paluumatkan jälkeen odotti taas tuttu kuumuus Penangilla. Cameronin ylänköä voi lämpimästi (tai viileästi) suositella kaikille, jotka kaipaavat Malesian kuumuuteen pientä vaihtelua. Eli toisin sanoen kaikille, jotka viettävät Malesiassa vähänkään pidemmän aikaa. Muutenkin paikka on sopiva irtiotto malesialaisesta kulttuurista – ainakin ulkoiselta olemukseltaan – joten kulttuurishokin iskiessä suuntaa Cameron Highlandsille.