Viikonlopun jälkeen matkasin
bussilla Nelsoniin. Eteläsaaren Itärannikko on muuten oikein mukavan näköistä
seutua. Alla kuva ensitreffeistä Tyynen Valtameren aaltojen kanssa.
Itärannikkoa myötäillen bussi
suuntasi pohjoiseen Blenheimin kaupunkiin, josta vaihtoyhteys jatkoi länteen,
kohti Uuden-Seelannin aurinkoisimmaksi kaupungiksi kehuttua Nelsonia. Oma
vierailuni ei osunut niihin 2 500 tuntiin, joina aurinko keskimääräisenä
vuotena mollottaa Nelsonin kirkkaalta taivaalta.
 |
| Nelson - Uuden-Seelannin aurinkoisin kaupunki |
Nelsonin visiitti oli nopea, vain
yhden yön pikapysähdys, jonka olisi voinut jättää ehkä tekemättäkin. Kaupunki
on kuuluisa taiteestaan ja viineistään. Viini ja taiteilijat taitavat kulkea
aika tiiviisti käsi kädessä. Yövyin Tasman Bay Backpackers –hostellissa muiden
hippien joukossa. Hyväksi puoleksi sanottakoon hostellin ilmainen Wifi, joka
oli oikeasti tällä kertaa ilmainen, eikä isommista siirtorajoista tarvinnut
maksaa ekstraa. Niin ja tietysti, kello 8 joka ilta on suklaavanukasta
tarjolla. En tiedä mistä vanukas-perinne juontaa, mutta väliäkös tuolla. Hippi-aate
tuntuu olevan jotenkin piilevästi läsnä Nelsonissa. Ei mitenkään häiritsevän
näkyvästi, mutta kuitenkin...
 |
| Viinitila ja lammas |
Niinpä matka jatkui vikkelään
seuraavana aamuna kohti Pictonia, josta otin lautan pohjoissaarelle.
Cookinsalmi erottaa etelä- ja pohjoissaaren toisistaan, ja lauttamatka
kauniiden vuonojen kautta salmen yli Wellingtoniin kestää noin 3,5 tuntia. Tiistaille
sattui hyvä sää, joten suuri osa lauttamatkasta vierähti yläkannella kuvia
räpsiessä.
 |
| Picton |
 |
| Jäähyväiset eteläsaarelle |
Iltapäivällä lautta lipui Wellingtonin
satamaan. Wellington, ”the windy city”,
on Uuden-Seelannin pääkaupunki, ja samalla kulttuurillisesti maan merkittävin
taajama. Kaupunkia sanotaan tuuliseksi, mutta toisaalta, sanottiinhan
Nelsoniakin aurinkoiseksi...
 |
| Wellington, the windy city |
Lauttasatamasta sai edullisen
bussikuljetuksen rautatieasemalle, josta lähdin tarpomaan World Wide
Backpackers –hostellia kohti. Puolisen tuntia myöhemmin tein havainnon, että
Wellington on maastoltaan erittäin mäkinen, ja mäkisessä maastossa rinkan ja
repun kanssa tallustaminen on melko työlästä. Taksimatkailuun en ryhtynyt,
koska olenhan säästeliäs budjettireissailija...
Illaksi lähdin tuhlaamaan
taksimatkasta säästetyt rahat ravintolaan, koska omat ruoanlaittotaitoni eivät
ole reissun aikana osoittautuneet kehuttaviksi (enemmänkin on panostettu ruoan
käytännölliseen valmistamiseen kuin makuun). Meksikolaisravintola Flying
Burrito Brothers (tjsp..) oli panostanut enemmän ruoan makuun. Uno Cerveza ja
burritoa leipäläpeen, suosittelen! Ravintolan löytää Cuba Streetiltä, kuten
myös monet muut Wellingtonin ruokapaikat, baarit ja yökerhot.
Keskiviikkona kävin aamusta Te
Papa –museossa. Vaikka museo-sana kuullostaa tappavan tylsältä, kannattaa kyllä
piipahtaa tähän Uuden-Seelannin kansallismuseoon. Ensimmäisestä näyttelykerroksesta
löytää paljon sivistävää tietoa paikallisesta luonnosta ja luonnonmullistuksista.
Erityismaininnat menee ”maanjäristyssimulaattorille”, jossa voi kokea pienen
jälkijäristyksen tunnelmaa, sekä maailman suurimmalle mustekalalle, jonka raato
on säilötty museon altaaseen. Toinen kerros perehtyy sekä alkuperäisväestön
Maorien historiaan, että eurooppalaisten siirtolaisten alkutaipaleeseen. Kolmas
ja neljäs kerros tuli kipaistua läpi nopeammin kuin Louvren käytävät, koska
näissä perehdytään enemmän maalauksiin ja muihin ”kuviin”, joita myös taiteeksi
ja varsinkin moderniksi taiteeksi kutsutaan.
 |
| Te Papa |
 |
| Squid |
 |
| Moa |
Uuden-Seelannin eläinkunta
poikkeaa paljon kaikesta muusta maailmasta. Joskus kauan kauan sitten saaret
lohkesivat muusta maailmasta ja veivät mukanaan varsin vähän silloista
eläimistöä. Niinpä Uusi-Seelanti onkin ollut varsinainen mekka erilaisille
linnuille. Erityisesti lentokyvyttömät lintulajit, kuten kansallissymboli kiwi,
menestyivät täällä aikoinaan hyvin, koska niillä ei ollut luontaisia
saalistajia. Maorit metsästivät ikävä kyllä aikoinaan sukupuuttoon esim.
lentokyvyttömät Moa-linnut, jotka saattoivat kasvaa jopa kolme ja puoli metriä
korkeiksi.
Wellington on paitsi
hallinnollisesti merkittävä kaupunki, myös arkkitehtuurin silmin monipuolinen.
Arkkitehtuurista voi tietysti olla montaa mieltä. Omasta mielestäni yksittäiset
rakennukset maan pääkaupungissa ovat hienoja, mutta kokonaisuus on aika sekava
yhdistelmä vanhaa ja uutta sekä tyylikästä ja rumaa. Kaupunkikierrokseni jatkui
Beehive –parlamenttitalolle ja sieltä cable car –junalla ylös kasvitieteelliseen
puutarhaan. Christchurchissa tapasin Wellingtonista kotoisin olevan
pariskunnan, jotka listasivat minulle paperille kaupungin vetonaulat, joten
turistioppaita ei tarvinnut sen kummemmin selailla.
 |
| Wellington |
 |
| Beehive - parlamenttitalo |
 |
| Richard John Seddon - taannoinen pääministeri |
Lopulta Wellington on oikein
hieno kaupunki näin lyhyenkin pysähdyksen perusteella. Kaupunki voisi toimia
hyvin esimerkiksi opiskelupaikkana. Jos löytyy kiinnostusta esim.
fantasia-kirjallisuuteen, niin innokkaimmat voivat vetäistä haltia-korvat päähän
ja lähteä vaikka Lord of the Rings –kierrokselle kaupungin lähimaastoon. Itse
en omista moisia suippokorvia, mutta siitä huolimatta torstaiaamuna jatkoin
matkaa bussilla suoraan itse Sauronin huudeille Mordoriin.
En siis siirtnyt mihinkään
Tolkienin fantasiamaailmaan, vaan yksinkertaisesti jatkoin matkaani
Wellingtonista pohjoiseen Rotoruan kaupunkiin. Matkalla ohitettiin siis
LOTR-elokuvista kaiken pahan keskittymänä, eli Mordorina tunnetun alueen
kuvauspaikat sekä tietenkin ”Mount Doom”, eli Mt Ngauruhoe, sekä tämän isoveli
Mt Ruapehu. Jälleen kerran (tätä joutuu vaan toistamaan koko ajan...)
Uuden-Seelannin luonto toi eteen jotain uutta ja erilaista. Saavuin
torstai-illaksi nimittäin vulkaanisesti aktiiviselle Rotoruan alueelle kuumien
lähteiden ja rikin hajun keskelle. Luultavasti seuraavaksi pitää alkaa varailemaan
lentolippuja kuuhun jos haluaa nähdä jotain ällistyttävämpää kuin
Uusi-Seelanti!
 |
| Mt Doom a.k.a. Mt Ngauruhoe |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti