Formula 1 Malaysia Grand Prix, Sepang, Malaysia

Dormissamme asustaa myös Jussi ja "Jans"

Heti Penangille saavuttuamme helmikuussa varattiin liput sirkukseen. Eikä mihin tahansa sirkukseen, vaan Formula 1 –sellaiseen. Malesian GP:n liput maksoivat reilut 20 euroa ”köyhien katsomosta” eli K2 hillstandilta. Kattamaton nurmikenttä takaisi hyvät näkymät toisesta kaarteesta neljänteen sekä mahdollisia ohituksia takasuoralla. Matka kohti Kuala Lumpuria alkoi perjantaina 23.3 reippaalla aamulenkillä Sunnyvillestä Sungai Nibongin bussiterminaaliin, josta bussi kyyditsi meidät Pudurayan bussiterminaaliin Kuala Lumpuriin. Viiden minuutin kävelyn jälkeen olimme edelliseltä KL:n vierailulta tutun BackHome –hostellin respassa tsekkaamassa sisään. Respan kaveri muisti (melkein) jopa nimet ja naamatkin. 

Perjantain vapaisiin harjoituksiin emme lähteneet, koska kello oli jo sen verran paljon. Sen sijaan googlettelin aikani erilaisia erätarvikkeita myyviä liikkeitä KL:sta, ja löysin viimein sopivan Ticket to the Moon –jälleenmyyjän. Ticket to the Moon valmistaa hyvälaatuisia riippumattoja, jollainen oli ollut ostoslistallani jo pidemmän aikaa. Putiikki löytyi lyhyen metromatkan ja hetken palloilun jälkeen, ja löytyihän se riippumattokin sieltä! Sanoin tulleeni Suomesta vartavasten tähän kauppaan ostamaan riippumattoa (mikä voi osittain pitää paikkansakin), ja sain lopulta tingattua hammockista 10 % alennusta ja kiinnitysköydestä 20 %. Ostos kevensi vähän kukkaroa, mutta toisaalta - riippumattohan on rentoutumisen äärimmäinen muoto. Paluumatkalla hostellille hyppäsimme bussin kyydistä KL:n maamerkkien, Petronas-tornien kohdalla. Paikalle oli kerääntynyt satapäin nuoria tungeksimaan, joten käytiin katsastamassa tilanne. Eikös sitä aina suositellakin menemään isoihin väkijoukkoihin vieraissa maissa?? Ei.. Nuoriso oli tällä kertaa hyvissä aikeissa ja jonottelivat jonkin (kansainvälisen?) artistin keikalle Petronas-tornien kupeeseen. Jatkoimme matkaa ja säästyimme liialta äänisaasteelta. Kuala Lumpurissa pitäisi formuloiden aikaan olla monen moista tapahtumaa, mutta missään ei juuri mainostettu mitään. Näin ollen emme nähneet mitään maailmanluokan esiintyjiä saati julkkiksia norkoilemassa nähtävyyksien edustoilla. Kuulemma perus Mika Salojen lisäksi kaupungista olisi voinut bongata ainakin Hollywood-tähti Owen Wilsonin...

Sepang international circuit. Omat paikat katsomossa K2.

Lauantai valkeni aurinkoisena, joten otimme suunnan kohti Sepangin rataa. Sepang on aivan Kuala Lumpurin kansainvälisen lentokentän vieressä, joten matka sinne taittui KL Sentralista junalla ja loppurutistus bussilla. Kisapaikkaa lähestyttäessä tunnelma on kuin Törnävän kirkolla kesäkuun puolessa välissä – ihmismassat valuvat ääntä kohti, ja luvassa on jotain suurta ja ihmeellistä maailman huippujen tarjoamana. Provinssirockiin verrattuna örveltäviä varhaisteinejä ei tosin näkynyt, ja meininki oli muutenkin sivistyneempää kuin esim. Tangomarkkinoilla. Meteli sen sijaan on aivan käsittämätön. Bussista noustessa tullaan heti kauppaamaan korvatulppia, joiden hinta tippuu alemmas mitä lähemmäs rataa päästään. Lopulta huomaat lippua lunastaessasi, että paketissa tulee mukana myös ilmaiset tulpat. Kuulon suojaaminen todellakin kannattaa, varsinkin jos sattuu olemaan katetussa katsomossa, jossa ääni heijastuu moneen kertaan kattorakenteista. Meidän katsomo oli siis nurmikentällä radan alkupäässä. Sinne päästyämme lauantain harjoitukset olivat juuri päättyneet, ja ennen aika-ajoja radalla pyörähti ainakin jotain malesialaisen rata-autosarjan pirssejä. Aika-ajot alkoivat neljältä. Täytyy sanoa, että onhan se vaikuttava näky katsella maailman varmaankin suosituinta autoilua livenä. Eihän näitä joka päivä näe! Tilanteesta ei ikävä kyllä pysy lainkaan selvillä, koska autot vaan kurvaavat käsittämätöntä vauhtia katsomomme ohi, eikä Kyllösen ja Tsei Tsein syväluotaavista tilanneanalyyseista ole tietoakaan. Kämppiksen digijärkkärillä sai kohtalaisia kuvia viereisen ”porvarikatsomon”  ( = katettu katsomo lähtösuoran päässä) edessä olevasta näytöstä, joista päättelimme Räikkösen olleen lopulta päivän viidenneksi nopein. Rangaistuksen takia jäämies lähtisi kuitenkin sunnuntain kisaan vasta kymmenennestä ruudusta. Luottavaisin  mielin suuntasimme illaksi kohti hostellia. 

Kimi

Startin jälkeisiä tunnelmia...

Sunnuntain kisapäivä valkeni omalta osaltani melko myöhään – vasta puolen päivän jälkeen. Tästä syystä kisapaikalle lähdettiin melko viime tinkaan. Arvattavissa oli, että ennen kisaa Sepangille johtava liikenne saattaa vähän pakkautua, mutta ruuhka oli todellakin melko jäätävä. Taksit ja citymaasturit ohittelivat muuta liikennettä sujuvasti pientareen ja luiskan puolelta bussien madellessa kävelyvauhtia kohti F1 –pyhättöä. Matkaamme viihdytti kuitenkin ”stadilainen” mieshenkilö, joka kertasi elämänsä seikkailuja maailmalla ruuhkassa seistessämme. Kuulemma USA on maailman paras paikka ja asua, ja Las Vegas on ”the best motha fuckin´ place in the whole goddamn world, u know, I tell u that”... Miehen kerratessa seikkailujaan maailmalla saavutimme viimein parkkipaikan, josta siirryimme pikavauhtia katsomoomme juuri sopivasti ennen starttia. Vesisade saapui sekunnilleen samaan aikaan. Kisa pyörähti käyntiin ja vesi ehti pöllytä autojen renkaista yhdeksän kierroksen ajan, kunnes safety carin johdattama kisa lopulta päätettiin keskeyttää vesisateen vuoksi. Kirosin mielessäni hostellille jättämääni kertakäyttöistä Petronas-sadetakkia, vaikka sainkin kohtalaista suojaa uskollisesta sateenvarjostani. Sveitsiläiset vaihtarikaverit eivät olleet yhtä onnekkaan näköisiä: ”Damn you Finns, always prepared...”. Suomalaiset vaihto-opiskelijat tarjosivat onneksi katsomollemme väliaikaviihdettä juoksentelemalla tyylikkään tee-se-itse Suomenlipun kanssa pitkin nurmikenttää. ”Äitit, lähettäkää rahaa” –lippu keräsi jopa kansainvälistä huomiota turistien suorastaan tungeksiessa ottamaan kuvia. 

Opiskelija-kollegoideni lippu ja turisti poseeraamassa.

Pienen odottelun jälkeen sade hellitti, ja kisaa jatkettiin turva-auton johdattamana muutama kierros, jonka jälkeen kuskit päästivät hanat auki, ja varsinainen kisa pääsi alkamaan. Räikkönen oli tässä vaiheessa muistaakseni kolmastoista, joten lopullinen viides sija oli aplodien arvoinen. Jäämies taisi kellottaa jopa kisan nopeimman kierrosajan! Ilmeisesti joku punainen auto ylitti maaliviivan kuitenkin ensimmäisenä. Hieno kokemus kaiken kaikkiaan nämä vormulakisat. Paluumatkan ruuhka oli taas aivan järjetön. Otin heti bussin startatessa hieman unta palloon, ja heräsin reilun puolen tunnin päästä huomatakseni olevamme suunnilleen lähtöpisteessämme mutta toisella puolella tietä. Hostellille päästiin kuitenkin kohtuullisessa parissa tunnissa, ja illaksi riitti vielä virtaa lähteä kiertelemään KL:n iltavalaistuja nähtävyyksiä. Petronas-tornit ovat pimeällä vaikuttava näky, ja pienen iltakävelyn kruunasi hyvät sapuskat Bintang-kadun ravintolatarjonnassa. 

Petronas-tornit iltavalaistuksessa.

Petaling Streetin rauhalliset päivämarkkinat. Kvaliti reibäns foor juu, söör?

Sunnuntaina ennen paluumatkaa kierreltiin China Townin markkinakadulla tekemässä välttämättömiä ostoksia, kuten pieni kamerajalusta ja uudet entistä tyylikkäämmät Ray Banit. Bussimatka Penangille kesti sen totutun nelisen tuntia, ja avain kilahti asuntomme oveen kahdeksan maissa illalla. Tästä onkin hyvä aloittaa jälleen arkiviikko, joka sisältää mm. ensimmäisen välikokeen koulussa. Näin ollen blogin päivittämiseenkin saattaa löytyä hyvin aikaa ennen perjantaina alkavaa seuraavaa reissua....

Lake Toba, Indonesia – rahaa on!

Pangkorin reissun jälkeen vuorossa oli jälleen Penangin arki ja kaksi päivää koulua. Keskiviikon aamuluento oli peruttu, ja torstaina iltapäivällä kahlattiin (luit oikein!) koululle vain todetaksemme, että luento oli korvattu tällä kertaa elokuvalla. Luennoitsija oli kuulemma avustamassa toista lastaan maailmaan, joten moinen poissaolo hyväksyttäneen. Vesisateesta märät vaatteet ja luentosalin ilmastointi pisti osalle porukasta hymyt hyytymään 2,5 tunnin elokuvan ajaksi. Sattumalta olin pakannut lähtiessäni kuivat vaatteet reppuun, joten itse pääsin hetkellisesti jopa nauttimaan elokuvaelämyksestä, josta tulisi kirjoittaa parin sivun tiivistelmä seuraavalle luennolle. 

Akateemisesta ”sivistymisestä” kuitenkin aiheeseen, eli neljän suomalaisen ”miljonäärin” matkasta Lake Toballe Indonesiaan. Indonesian valuuttaa, eli rupioita oli tungettu rahavyöhön noin 1,2 miljoonaa. Euroissa sama tekee noin satasen, eli pysykäämme kuitenkin budjettimatkailussa. Perjantaista tiistaihin kestäneen viiden päivän reissuun kyseinen summa olisi niukasti riittänyt, mutta varmuuden vuoksi kartutettiin kassaa Indonesiassa vielä 500 000 rupialla. Lento Penangin lentokentältä Indonesian Medaniin maksoi Air Asialla alle sata euroa edestakaisin. Edullisempia tarjouksia varmasti löytyisi, mutta neljä päivää ennakkoon varattuna hinta vaikutti kohtuulliselta. Indonesia on yksi maailman väkirikkaimmista valtioista ja maailman suurin saarivaltio, joten maassa riittäisi varmasti nähtävää vuosikausiksi. Lake Toba sijaitsee maan pohjoisosassa Sumatran saarella, eli vierailumme tulisi olemaan vain pintaraapaisu tähän massiiviseen maahan. Toballe matkaavan pitää useimmiten suunnistaa paikalle Medanin, eli Pohjois-Sumatran pääkaupungin kautta. Jo lentokoneesta katsottuna Medan vaikutti melko rähjäiseltä kaupungilta, eikä meillä ollutkaan aikomusta kierrellä kaupungissa pakollisia siirtymiä enempää. Kentältä hankimme viisumit, joita ennakkotiedoista poiketen ei saanutkaan kymmeneksi päiväksi, vaan kaikkien maahan pyrkivien tulisi hankkia 30 päivän viisumi. Kymmenen päivän viisumin olisi pitänyt maksaa 10 USD, mutta pidemmästä viisumista jouduimme pulittamaan 25 Ameriikan dollaria per mies. No, rahaa on!

Uunituoreiden viisumien kanssa purkauduimme kentältä ulos, jossa meitä jo odottikin tutuksi tulleet rahanahneet taksinvälittäjät. Neuvottelujen tuloksena taksimatka kentältä Amplasin bussiasemalle putosi 80 000 rupiasta 60 000 rupiaan, eli  noin viiteen euroon. Bussiasemalta ostimme suhteellisen edulliset liput Parapatin kaupunkiin Lake Toban rannalle. Paikallisbussi kustansi 25 000 rupiaa mieheen, sisältäen matkustusviihtyvyyttä lisäävän karaoke-laitteiston riittävällä äänentoistolla. Paikallinen ”Yölintu” käsittämättömällä desibelimäärällä höystettynä sai Suomi-pojat kaivamaan korvatulpat esiin. Takapenkille istahtanut mummo yritti turhaan luoda tunnelmaa tapailemalla laulunsanoja, mutta suomalainen yleisö ei oikein lämmennyt yhteislauluun. Linja-autoissahan tapaa olla sitä kuuluisaa ”tunnelmaa”. Jossain vaiheessa noin kuuden tunnin bussimatkan lopussa havahduin siihen, että oli kylmä. Tällä kertaa kylmyys ei johtunut ilmastoinnista (jota bussissa siis ei ollut), vaan nousemisesta korkeammalle meren pinnan tasosta. Vilkaisu ulos vahvisti asian: havupuita! Lake Toba on maailman suurin kraaterijärvi, joka on syntynyt reilut 70 000 vuotta sitten tapahtuneessa valtavan suuressa tulivuorenpurkauksessa. Kuulemma kyseisestä purkauksesta alkoi myös uusi jääkausi tuhkapilven pimentäessä suuren osan taivaasta. Järvi on noin 900 metrin korkeudella meren pinnasta, joten ilma on todellakin viileämpää ja kuivempaa kuin lähempänä rannikkoa. 

Hämmästyttävien maisemien saattelemana saavuimme Toban rannalle Parapatin kaupunkiin. Kello oli hieman yli kuusi, joten päätimme jäädä Parapatiin yöksi ja jatkaa seuraavana aamuna matkaa Samosirin saarelle, joka on Toban varsinainen matkailukohde. Saari on syntynyt keskelle kraaterijärveä myöhemmässä tulivuorenpurkauksessa, ja sieltä löytyy Toban kattavin tarjonta matkaajille. Perjantai-iltana elimme herroiksi ja varasimme Parapatista Toba Hotellista perhekoon huoneen huikeaan 350 000 rupian hintaan. Olimme ilmeisesti hotellin ainoat asiakkaat, joten aamiainenkin tuotiin peräti huoneeseen asti. Yöllä herättiin mystiseen rapinaan, jonka aiheuttaja ehti vilahtaa otsalampun valokeilasta kaapin taakse. Rotta perkele! Jyrsijä oli nokkelasti työntänyt lattiakaivon kannen irti, hyökännyt huoneeseemme ja ilmeisesti haistanut avaamattoman snack-pussin sisällön ja raahannut pussia ympäri huonetta. Tästä viisastuneena: älä koskaan säilytä mitään ruokaa (edes avaamatonta!) huoneessasi. Kaikki syötävä houkuttelee elukoita.

Ensimmäisen yön guest housen näykmä Tuk Tukissa

Pyörämatkalla Tomokiin

Lauantaiaamuna otimme lautan Samosirin saarelle. Reilun puolen tunnin lauttamatkalta (7 000 rp = 0,6 e) rantauduimme Tuk Tukin kylään, joka on matkaajien suosimaa aluetta. Lyhyen kiertelyn jälkeen löysimme kohtuukuntoiset huoneet sopuhintaan 70 000 rp/huone (eli noin 3 euroa/naama/yö). Luvattua lämmintä vettä ei tosin näkynyt... Kamojen jättämisen jälkeen kiertelimme tarkastamassa kylän tarjontaa. Pieniä majataloja löytyy yllin kyllin ja ravintoloita sieltä täältä. Lähes jokaisessa talossa myydään jotain perustarvikkeita, kuten vettä, naposteltavaa ja juotavaa. Tobalta löytää myös tyylikkäitä puisia käsityönä tehtyjä muistoesineitä. Muut pojat vuokrasivat heti kahdeksi päiväksi skootterit mutta itse sijoitin rahani tyylikkääseen maastopyörään (35 000 rp = 2,9 e/pv). Lauantaipäivä kuluikin Tuk Tukia kierrellessä, ja polkaisin myös läheiseen Tomokin kylään, jossa suhailin pitkin kapeaa markkinakujaa, jonka tarjonta koostui pääasiassa t-paidoista ja hatuista. Pitkään etsimääni riippumattoa ei tämänkään turistikrääsän seasta löytynyt. Toballa pistää silmään erityisesti kristinuskon vahva asema. Joka mutkan takana on kirkko. Kristinusko on juurtunut alueelle lähetyssaarnaajien myötä, vaikka Indonesia onkin maailman suurin muslimienemmistöinen valtio. Huvittavaa on, että myös osa kirkoista on rakennettu paikalliselle arkkitehtuurille uskollisesti kaarevalla katonharjalla varustettuna Batak-tyyliin. Malesian tavoin Indonesiakaan ei silti ole islamilainen valtio (ts. islamin sharia-laki ei ole maan virallinen laki). Samosirin saarella emme siis heränneet minareeteista raikuvaan rukouskutsuun, vaan ihan tavalliseen Nokialaisen herätyskelloon. 

Batak house

Maisemareitillä

Sunnuntaina otin elämäni ensikosketuksen skootterin sarviin (65 000 rp = 5,4 e/pv). Toballa liikenne on vähäistä, joten pääosin hyväkuntoisia ja päällystettyjä teitä on suhteellisen mukavaa ja turvallista kruisailla, kunhan muistaa tööttäillä mutkissa ja varoa tiellä palloilevia lapsia, kanoja, kissoja, koiria, possuja, lehmiä yms... Ensikertalaisena kiihdytin täysautomaattisen skootterini lähes äärimmäisiin huippunopeuksiin (mittari ei toiminut), vaikka jäinkin muusta seurueesta aina pari minuuttia jälkeen. Ajelimme saaren toiselle puolelle, jossa sijaitsee Toban yksi turistinähtävyyksistä – kuumat lähteet. Jos vastaavalle ajelulle eksyy, suosittelen vääntämään kaasukahvan pohjaan kuumien lähteiden kohdalla, nimittäin paikka ei oikein sytytä. Roskia on joka paikassa ja paikalliset ovat vetäneet omia vesiletkujaan pitkin lähteistä virtaavaa puroa. Vesi on toki lämmintä, mutta näkemistä paikassa ei juuri ole, varsinkaan jos luulit näkeväsi jotain Islannista tuttuja geyshireja. Onneksi ajoimme aluksi lähteiden ohi ja eksyimme hieman korkeammalle maastoon hiekkatielle, joka johti hienolle näköalapaikalle. Pienillä renkailla varustettu Hondani selvisi kuitenkin moitteettomasti off road – olosuhteista. Iltaa vasten kaahasimme takaisin kohti Tuk Tukia, jonne pääsimme juuri ennen pimeän tuloa. 

Sunnuntaina vaihdoimme myös majapaikkaa Lekjon Cottages:iin. Uudessa guest housessa oli luvassa lämmintä vettä, ja tällä kertaa kokeilu vahvisti asian. Toisessa varaamistamme huoneista (jossa itse asuin) vedentulo kuitenkin lakkasi heti alkuun, eikä vettä tullut lopulta kuin suihkusta. Sekin tietysti kylmää. Sähköt oli myös poikki osan aikaa. Muuten uusi asumus oli ihan ok parempine järvimaisemineen ja paremmalla sijainnilla. Lekjonin lähellä oli Lonely Planetin suosittelema Jenny´s restaurant, jossa ruoka ja erityisesti palvelu todellakin ylitti normaalin paikallisen tason. Kaverien tilaama grillattu kala-annos aiheutti kylläkin annoskateutta, eikä oma nuudeliannos näyttänytkään enää niin juhlavalta. Suosittelen pistämään elämän ranttaliksi ja sijoittamaan jopa 40 000 rupiaa (huikeat 3,3 euroa) kunnon Tobalaiseen fisuun, vaikka herkulliset nuudeliannokset saakin lähes puolella tästä hinnasta. Myös tuorepuristetut mehut menevät tähänastisista kokemuksista rankingin kärkeen. Ravintolaan voisi mennä vaikka pelkästään maistelemaan mango-, papaija-, passion- yms –mehuja koko illaksi! Lähes jokaisen ravintolan ruokalistalta löytyy myös useimmiten hinnoittelematon ”magic mushroom”-ateria, joka on tyypillisesti paikallisilla sienillä höystetty omeletti tai vastaava. Toballa taikasieniä markkinoidaan täysin avoimesti, joten kaikesta päätellen nämä hallusinoivat luonnontuotteet ovat paikallisen lainsäädännön puitteissa hyväksyttyjä. Vaikutuksista lukeneena (ja sieniruokia Suomessakin välttävänä) jätettäköön päälle kaatuvat seinät ja muut hallusinaatiot kuitenkin seikkailuhenkisemmille. 

Matkaseurue + random jätkä (äärioikealla)

Lake Toballa näkyi yllättävän vähän nuoria reppureissaajia, vaikka alunperin luulin paikan olevan täyteen ammuttu näitä ”trävellereitä”. Länsimaisten matkailijoiden keski-ikä näytti hipovan viittäkymmentä, ja yllättävän moni kuullosti puhuvan ruotsin ja saksan sekoitusta eli tanskaa. Jenny´s restaurantin Jenny kertoikin asiakasmäärän olevan nykyään entistä vähäisempää. Samaa tarinaa kertoo Toballa olevat lukuisat guest houset, jotka enimmäkseen näyttivät tyhjiltä. Kuulemma paikalliset tungeksivat mestoille loma-aikaan, mutta muutoin on melko rauhallista. Rauhallisuus onkin Toban parhaita puolia. Tyyni järvi jylhine maisemineen saa mielen rentoutumaan. Viileä ja kuiva ilma piristää paahtavan kuumuuden jälkeen mukavasti (aurinkorasvaa ei kannata viileydestä huolimaat unohtaa). Toballe kannattaakin lähteä rentoutumaa ja ottamaan irti arjesta.

Auringonnousu Lekjon Cottagen parvekkeelta

Maanantain löhöilypäivän jälkeen lähdimme kotimatkalle varhain tiistaiaamuna. Seisoskelimme auringonnousun aikaan aamulla guest housen laiturilla ja heiluttelimme ohi kulkeville lautoille. Tällä perinteisellä liftaus-tekniikalla Tuk Tukista hypätään lauttaan, joka vie takaisin mantereen puolelle Parapatiin. Mitään varsinaista lähtölaituria lautoille emme löytäneet. Parapatista otimme minibussin Medaniin, vaikka huhujen mukaan minibussit ja taksit tapaavat kaahailla järjettömästi matkan varrella. Tulomatkalla paikallisbussi suoritti jatkuvasti Kimiräikkösmäisiä ohituksia vaarantaen lähes kaikkien tiellä liikkuvien terveyden, joten ajattelimme minibussin olevan vähintäänkin yhtä turvallinen liikkumismuoto. Näin myös oli, nimittäin kuljettajamme vaikutti tulomatkaan verrattuna jopa erittäin varovaiselta ohituksien suhteen. Autosta löytyi, tottakai, karaoke-laitteet pienellä lcd-näytöllä, ja Yölintu pauhasi taas osan matkaa. Tällä kertaa pääsimme kuitenkin melko lievällä indonesialaisella iskelmämusiikkiannoksella lentokentälle asti. Kentällä olimme hyvissä ajoin, noin neljä tuntia ennen lennon lähtöä. Varasimme matkaan tarkoituksella reilusti aikaa, mutta minibussi taittoi Parapat-Medan –välin odotettua nopeammin. Ennen lentoa takaisin Penangille, törmäsimme Medanin kentällä suomalaiseen pariskuntaan, joiden rupiat olivat päässeet loppumaan ikävästi ennen maasta poistumista. Indonesiassa pitää muistaa, että maasta poistuttaessa joutuu maksamaan erillisen maastapoistumismaksun (75 000 rp = 6,3 e). Maanmiehille uskollisina myönsimme pariskunnalle lainan, jonka he lupasivat maksaa ensitöikseen Suomeen päästyäään

- rahaa on!

Pulau Pangkor, Malaysia

Penang on hyvä tukikohta tehdä lyhyitä viikonloppumatkoja Malesiaan ja naapurimaihin. Vielä kun viikonloppu ja arki ovat ajallisesti pyörähtäneet päälaelleen, riittää aikaa tällaiseen reissailuun vallan hyvin. Pienellä suomalaisella äijäporukalla suunniteltiin 2.-6.3 ”viikonlopuksi” visiittiä Indonesian Lake Toballe, mutta koska passit ja viisumit olivat joidenkin osalta vielä jossain malesialaisen byrokratian pyörteissä, päätettiin pysytellä Malesian niemimaan puolella edelleenkin. Malesian itäosiin Borneon saarellekaan ei pääse ilman passintarkastusta, mutta onneksi Länsi-Malesiassa riittää koluttavaa pitkiksikin ajoiksi. 

Lake Toban reissun peruunnuttua otimme suunnaksi Pangkorin saaren, joka on länsirannikon ainut turistisaari Penangin eteläpuolella. Varasimme liput USM:lla olevasta lipputoimistosta, ja bussimatka maksoi suuntaansa RM 16,30, eli reilut neljä euroa plus parin ringitin välityspalkkio. Ongelmana oli vain se, että bussi lähtisi Buttersworthista mantereen puolelta klo 11 aamulla, ja sinne siirtymiseen pitäisi varata reilusti aikaa Sunnyvillestä lähdettäessä. Sovimme lähtöajaksi perjantaiaamun kello yhdeksän, ja malesialaiseen kulttuuriin täysin adaptoituneena olin ainakin itse kymmenen minuuttia myöhässä. Kaupunkiin siirtymisen jälkeen saatiin lopulta odotella lauttaa Georgetownissa melko tovi ja kellokin alkoi lähestyä yhtätoista, joten bussista myöhästyminen olisi lähes varmaa. Itse luotin siihen, että bussi lähtisi myöhässä joka tapauksessa, mutta kaverin soitettua bussifirmaan ja kerrottuaan kuuden hengen porukkamme myöhästyvän, meille luvattiin vain viisi minuuttia armon aikaa alkuperäisen lähtöajan päälle. Bussi lähtisi  klo 11:05, ja niin myös lähti. Pikamarssi lauttalaiturilta bussiin onnistui kuitenkin sotilaallisen tahdikkaasti, ja Suomi-pojat olivat kiltisti kyydissä matkan alkaessa. 

Pangkoriin matkustettaessa pitää ensin linja-autoilla Lumutin kaupunkiin rannikolle. Lumutiin on matkaa Buttersworthista vain noin 150 km, joten matkan voisi ajatella taittuvan melko nopeasti. KL:sta Penangille tullessani linja-auto ajoi moottoritietä melko ripeästi, joten bussimatkailusta oli pohjalla varsin hyvä maku. Lumutiin pitää kuitenkin ajella pienempiä teitä pitkin, joten matka-aikaa kertyy yllättävän paljon. Vielä kun risteyksissä lähes jokaisen Lumut –kyltin kohdalta käännyttiin päinvastaiseen suuntaan piipahtamaan pikkukylissä jättämässä matkustajia, tuntui matka hieman liioitellun pitkältä. Malesiassa bussilla matkustaminen on kuitenkin erittäin tasokasta, kun muistelee esimerkiksi parin vuoden takaista Laos – Vietnam -siirtymätaivalta, jolloin penkin alla nököttävän kanan ja durianin kanssa vietettiin yhdessä autossa aikaa perslihakset tunnottomina öbaut 20 tuntia. Hatun nosto siis Malesialle, joka on panostanut infraan rakentamalla maahan erinomaisen moottoritieverkoston. Polttoaineen ollessa halpaa (n. RM 1,9 / litra = 0,475 e) lienee bussi edullisin matkustusmuoto, vaikka halpalentoyhtiöt pääsevätkin kilpailukykyisiin hintoihin.

Saapuminen Pangkoriin

Lumutiin päästiin kuitenkin lopulta viidessä tunnissa, jonka jälkeen varattiin heti edestakainen lauttamatka Pangkoriin. Meno-paluu –lippu kevensi kukkaroa vain 10 ringitin verran (2,5 eurolla) ja lippu oli joustava, joten paluumatkan voisi tehdä milloin parhaalta tuntuisi. Saarella lautasta purkauduttuamme taksikuskit hyökkäsivät melko vaatimattomalla innolla turistien kimppuun, kun vertaa esim. Penangin tai Langkawin kollegoihinsa. Pangkorissa ei ole muuta julkista liikennettä kuin vaaleanpunaiset minibussit, jotka kuljettavat lomailijoita hostellikeskittymään saaren toiselle puolelle. Neuvottelimme yhteiskyydin kahden argentiinalaisen tytön kanssa, ja kurvailtiin Pangkorin lauttasatamasta saaren toiselle puolelle Teluk Nipah –nimiseen turistikeskittymään. Teluk Nipahista löytyy edullisia majoituksia pieneltä alueelta, joten päätimme kierrellä ja vertailla hintoja paikan päällä. Vesisateen lannistamana laajemmat tiedustelut jäivät kuitenkin tekemättä, ja otimme ensimmäisen kohtuullisen tarjouksen vastaan. Ensimmäisen yön majapaikka oli pieni mökki, johon saimme neljä henkeä sovitettua kahteen sänkyyn ja kahdelle patjan tapaiselle. Ilta kului sadetta pidellessä koppimme terassilla. Tunnelma oli kuin juhannuksena Suomessa!

Yöllä olin potkinut hyvin viritellyn hyttysverkon patjan välistä pois paljastaen herkkänahkaiset varpaani jälleen öisille öhkö-mönkijäisille. Langkawin reissulta tutuksi tulleita puremia oli taas käyty nakertamassa jalkoihin, ja tällä kertaa myös käsivarren iho oli päässyt osalliseksi ötököiden öisestä eväsretkestä. Onneksi lääkelaukusta löytyi jo valmiiksi tutut kortisoonivoiteet ja allergia-tabletit, joten turvotus ja kutina ei päässyt miestä totaalisesti kaatamaan. Isommat urheilusuoritukset saisi kuitenkin unohtaa, etteivät jalat hiertäisi pahemmaksi. 

Koko viikonloppu facebookissa

Lauantaina vaihdettiin aamulla hostellia tien toiselle puolelle, josta irtosi samaan hintatasoon hieman fiksumpi kämppä. Päivää kulutettiin rannalla makoillessa ja meressä välillä viilentyessä. Nämä aktiviteetit täyttivät kalenterin myös sunnuntain osalta. Estääkseni jalkojen puremakohtien hiertymisen hankin tyylikkäät ja kevyemmät flip-flopit mallia facebook. Rannalla tavattiin myös muita Pangkoriin eksyneitä suomalaisia, joiden kanssa lauantai-iltaa istuttiin Turkin Pippureista ”tuorepuristetun” salmarin ja korttipelien kera naapurin guest housen pihassa. Porukassa mukana ollut malesialainen tyyppi ilmoitti kuuntelevansa suomalaista raskasta musiikkia ja mieluiten Kotiteollisuutta. Hävetti myöntää, että en ole koskaan kokeillut avantouintia, kun kaveri hehkutti omia parin vuoden takaisia Suomen reissun kokemuksiaan. Seurueeseen kuuluneet kaksi malesialaista kuuroa poikaa liittyivät seuraamme myös, joten ensimmäistä kertaa kielimuurikin iski melko voimakkaasti.

Coral Beach

Malesialaiset suosivat Pangkoria lomakohteena, joten hostellit täyttyivätkin paikallisista nuorista viikonloppuna. Suomalainen matkaopas –kirja suositteleekin saarelle matkustavia välttämään viikonloppuja, jos haluaa etsiä omaa rauhaa. Myös hintataso on korkeampi viikonloppuna majapaikkojen pursutessa paikallisia. Pienellä saarella tekeminen loppuu melko äkkiä, jos ei harrasta esim sukellusta, johon saaren ympäristö antaa kuulemma hyvät puitteet. Meilläkin oli alun perin tarkoitus varata vene kuljettajineen saaren ja lähisaarten kiertelyyn, mutta lopulta ainakin oma innostus snorklausreissuun katosi jalkaongelmien myötä, eikä muitakaan sitten innostanut. Ruokatarjonta oli oikeastaan pettymys. Coral Beachilla olevista ravintoloista Daddy´s Cafen Chicken Satay Salad näytti ja maistui kuivahtaneelta ja seisoneelta, eikä vieressä oleva halvemman hintatason ravintolakaan saanut kovin montaa tähteä kulinaristiselta seurueeltamme. Hintataso ravintoloissa oli yllättävän korkea, kun esimerkiksi perus nuudeli- tai riisiannoksista joutui pulittamaan lähes tuplat Penangin vastaaviin.

Pangkoria voisin suositella käymisen arvoiseksi, jos paikka sattuu matkan varrelle. Länsimaiset turistit eivät ole vielä ylikansoittaneet saarta, vaikka nytkin meitä kalpeampia näkyi jonkin verran olevankin. Myöskään yöelämän aktiviteetteja, ostoskeskuksia tai turistinähtävyyksiä saarelta ei juuri löydy, joten pääasiallinen ajanviete lienee rannalla löhöily. Me lähdimme maanantaina takaisin kohti Penangia. Lauttaa saatiin taas odotella tovi edellisen vuoron irtautuessa laiturista juuri sopivasti päästyämme Pangkor Townin satamaan. Lumutin puolella hankimme paluuliput bussiin klo 14:00. Edellinen vuoro oli tietenkin lähtenyt vartti sitten klo 11:00, joten reilun 2,5 tunnin ajan kiertelimme Lumutin sataman ympäristössä hämmästelemässä. Löysimme ravintolan, jossa multimediapuhelimin varustautunut matkaseurueeni pääsi viettämään laadukasta facebook-aikaansa. Itse sain vain tuijottella facebook-sandaalejani. Viereiseen pöytään istahti läheisellä telakalla työskentelevä seurue, joiden Jalaksen turvakengät paljastivat äkkiä porukan suomalaisiksi. Olivat kuulemma komennushommissa telakalla jonkin aikaa, jotkut useamman vuodenkin. Toivottelimme rattoisaa työviikkoa ja kiirehdimme bussiin, joka lähti taas hämmästyttävän täsmällisesti kohti Buttersworthia.

Sunnyvillen tukikohtamme alkaa tuntua jo kotoisalta reissusta palatessa. Tiistaina kuulin passini saapuneen International Officeen viisumilla varustettuna, joten välittömästi varasin lennot seuraavalle reissulle. Edessä on taas raskas kouluviikko, jonka ensimmäiset luennot on kuitenkin onneksi peruttu...

Nyt on kuukausi reissua takana päin ja reilut viisi vielä edessä. Kiitokset palautteesta blogia koskien! Koitan jaksaa kirjoitella aina silloin tällöin. Pahoittelut kirjoitusvirheistä, joita englanninkielinen word ei osaa automaattisesti korjata.. :) Seuraavaan kertaan!