Pangkorin reissun jälkeen
vuorossa oli jälleen Penangin arki ja kaksi päivää koulua. Keskiviikon
aamuluento oli peruttu, ja torstaina iltapäivällä kahlattiin (luit oikein!) koululle
vain todetaksemme, että luento oli korvattu tällä kertaa elokuvalla.
Luennoitsija oli kuulemma avustamassa toista lastaan maailmaan, joten moinen
poissaolo hyväksyttäneen. Vesisateesta märät vaatteet ja luentosalin
ilmastointi pisti osalle porukasta hymyt hyytymään 2,5 tunnin elokuvan ajaksi.
Sattumalta olin pakannut lähtiessäni kuivat vaatteet reppuun, joten itse pääsin
hetkellisesti jopa nauttimaan elokuvaelämyksestä, josta tulisi kirjoittaa parin
sivun tiivistelmä seuraavalle luennolle.
Akateemisesta ”sivistymisestä”
kuitenkin aiheeseen, eli neljän suomalaisen ”miljonäärin” matkasta Lake Toballe
Indonesiaan. Indonesian valuuttaa, eli rupioita oli tungettu rahavyöhön noin
1,2 miljoonaa. Euroissa sama tekee noin satasen, eli pysykäämme kuitenkin
budjettimatkailussa. Perjantaista tiistaihin kestäneen viiden päivän reissuun kyseinen
summa olisi niukasti riittänyt, mutta varmuuden vuoksi kartutettiin kassaa
Indonesiassa vielä 500 000 rupialla. Lento Penangin lentokentältä
Indonesian Medaniin maksoi Air Asialla alle sata euroa edestakaisin.
Edullisempia tarjouksia varmasti löytyisi, mutta neljä päivää ennakkoon
varattuna hinta vaikutti kohtuulliselta. Indonesia on yksi maailman
väkirikkaimmista valtioista ja maailman suurin saarivaltio, joten maassa
riittäisi varmasti nähtävää vuosikausiksi. Lake Toba sijaitsee maan
pohjoisosassa Sumatran saarella, eli vierailumme tulisi olemaan vain
pintaraapaisu tähän massiiviseen maahan. Toballe matkaavan pitää useimmiten
suunnistaa paikalle Medanin, eli Pohjois-Sumatran pääkaupungin kautta. Jo
lentokoneesta katsottuna Medan vaikutti melko rähjäiseltä kaupungilta, eikä
meillä ollutkaan aikomusta kierrellä kaupungissa pakollisia siirtymiä enempää. Kentältä
hankimme viisumit, joita ennakkotiedoista poiketen ei saanutkaan kymmeneksi
päiväksi, vaan kaikkien maahan pyrkivien tulisi hankkia 30 päivän viisumi. Kymmenen
päivän viisumin olisi pitänyt maksaa 10 USD, mutta pidemmästä viisumista
jouduimme pulittamaan 25 Ameriikan dollaria per mies. No, rahaa on!
Uunituoreiden viisumien kanssa
purkauduimme kentältä ulos, jossa meitä jo odottikin tutuksi tulleet rahanahneet
taksinvälittäjät. Neuvottelujen tuloksena taksimatka kentältä Amplasin
bussiasemalle putosi 80 000 rupiasta 60 000 rupiaan, eli noin viiteen euroon. Bussiasemalta ostimme
suhteellisen edulliset liput Parapatin kaupunkiin Lake Toban rannalle.
Paikallisbussi kustansi 25 000 rupiaa mieheen, sisältäen
matkustusviihtyvyyttä lisäävän karaoke-laitteiston riittävällä äänentoistolla. Paikallinen
”Yölintu” käsittämättömällä desibelimäärällä höystettynä sai Suomi-pojat
kaivamaan korvatulpat esiin. Takapenkille istahtanut mummo yritti turhaan luoda
tunnelmaa tapailemalla laulunsanoja, mutta suomalainen yleisö ei oikein
lämmennyt yhteislauluun. Linja-autoissahan tapaa olla sitä kuuluisaa ”tunnelmaa”.
Jossain vaiheessa noin kuuden tunnin bussimatkan lopussa havahduin siihen, että
oli kylmä. Tällä kertaa kylmyys ei johtunut ilmastoinnista (jota bussissa siis
ei ollut), vaan nousemisesta korkeammalle meren pinnan tasosta. Vilkaisu ulos
vahvisti asian: havupuita! Lake Toba on maailman suurin kraaterijärvi, joka on
syntynyt reilut 70 000 vuotta sitten tapahtuneessa valtavan suuressa
tulivuorenpurkauksessa. Kuulemma kyseisestä purkauksesta alkoi myös uusi
jääkausi tuhkapilven pimentäessä suuren osan taivaasta. Järvi on noin 900
metrin korkeudella meren pinnasta, joten ilma on todellakin viileämpää ja
kuivempaa kuin lähempänä rannikkoa.
Hämmästyttävien maisemien
saattelemana saavuimme Toban rannalle Parapatin kaupunkiin. Kello oli hieman
yli kuusi, joten päätimme jäädä Parapatiin yöksi ja jatkaa seuraavana aamuna
matkaa Samosirin saarelle, joka on Toban varsinainen matkailukohde. Saari on
syntynyt keskelle kraaterijärveä myöhemmässä tulivuorenpurkauksessa, ja sieltä
löytyy Toban kattavin tarjonta matkaajille. Perjantai-iltana elimme herroiksi
ja varasimme Parapatista Toba Hotellista perhekoon huoneen huikeaan 350 000
rupian hintaan. Olimme ilmeisesti hotellin ainoat asiakkaat, joten aamiainenkin
tuotiin peräti huoneeseen asti. Yöllä herättiin mystiseen rapinaan, jonka
aiheuttaja ehti vilahtaa otsalampun valokeilasta kaapin taakse. Rotta perkele!
Jyrsijä oli nokkelasti työntänyt lattiakaivon kannen irti, hyökännyt
huoneeseemme ja ilmeisesti haistanut avaamattoman snack-pussin sisällön ja
raahannut pussia ympäri huonetta. Tästä viisastuneena: älä koskaan säilytä
mitään ruokaa (edes avaamatonta!) huoneessasi. Kaikki syötävä houkuttelee
elukoita.
 |
| Ensimmäisen yön guest housen näykmä Tuk Tukissa |
 |
| Pyörämatkalla Tomokiin |
Lauantaiaamuna otimme lautan
Samosirin saarelle. Reilun puolen tunnin lauttamatkalta (7 000 rp = 0,6 e)
rantauduimme Tuk Tukin kylään, joka on matkaajien suosimaa aluetta. Lyhyen
kiertelyn jälkeen löysimme kohtuukuntoiset huoneet sopuhintaan 70 000 rp/huone
(eli noin 3 euroa/naama/yö). Luvattua lämmintä vettä ei tosin näkynyt...
Kamojen jättämisen jälkeen kiertelimme tarkastamassa kylän tarjontaa. Pieniä
majataloja löytyy yllin kyllin ja ravintoloita sieltä täältä. Lähes jokaisessa
talossa myydään jotain perustarvikkeita, kuten vettä, naposteltavaa ja
juotavaa. Tobalta löytää myös tyylikkäitä puisia käsityönä tehtyjä
muistoesineitä. Muut pojat vuokrasivat heti kahdeksi päiväksi skootterit mutta
itse sijoitin rahani tyylikkääseen maastopyörään (35 000 rp = 2,9 e/pv).
Lauantaipäivä kuluikin Tuk Tukia kierrellessä, ja polkaisin myös läheiseen
Tomokin kylään, jossa suhailin pitkin kapeaa markkinakujaa, jonka tarjonta
koostui pääasiassa t-paidoista ja hatuista. Pitkään etsimääni riippumattoa ei
tämänkään turistikrääsän seasta löytynyt. Toballa pistää silmään erityisesti
kristinuskon vahva asema. Joka mutkan takana on kirkko. Kristinusko on
juurtunut alueelle lähetyssaarnaajien myötä, vaikka Indonesia onkin maailman
suurin muslimienemmistöinen valtio. Huvittavaa on, että myös osa kirkoista on
rakennettu paikalliselle arkkitehtuurille uskollisesti kaarevalla katonharjalla
varustettuna Batak-tyyliin. Malesian tavoin Indonesiakaan ei silti ole islamilainen
valtio (ts. islamin sharia-laki ei ole maan virallinen laki). Samosirin
saarella emme siis heränneet minareeteista raikuvaan rukouskutsuun, vaan ihan
tavalliseen Nokialaisen herätyskelloon.
 |
| Batak house |
 |
| Maisemareitillä |
Sunnuntaina otin elämäni
ensikosketuksen skootterin sarviin (65 000 rp = 5,4 e/pv). Toballa
liikenne on vähäistä, joten pääosin hyväkuntoisia ja päällystettyjä teitä on
suhteellisen mukavaa ja turvallista kruisailla, kunhan muistaa tööttäillä
mutkissa ja varoa tiellä palloilevia lapsia, kanoja, kissoja, koiria, possuja,
lehmiä yms... Ensikertalaisena kiihdytin täysautomaattisen skootterini lähes äärimmäisiin
huippunopeuksiin (mittari ei toiminut), vaikka jäinkin muusta seurueesta aina
pari minuuttia jälkeen. Ajelimme saaren toiselle puolelle, jossa sijaitsee Toban
yksi turistinähtävyyksistä – kuumat lähteet. Jos vastaavalle ajelulle eksyy,
suosittelen vääntämään kaasukahvan pohjaan kuumien lähteiden kohdalla,
nimittäin paikka ei oikein sytytä. Roskia on joka paikassa ja paikalliset ovat
vetäneet omia vesiletkujaan pitkin lähteistä virtaavaa puroa. Vesi on toki
lämmintä, mutta näkemistä paikassa ei juuri ole, varsinkaan jos luulit näkeväsi
jotain Islannista tuttuja geyshireja. Onneksi ajoimme aluksi lähteiden ohi ja
eksyimme hieman korkeammalle maastoon hiekkatielle, joka johti hienolle
näköalapaikalle. Pienillä renkailla varustettu Hondani selvisi kuitenkin
moitteettomasti off road – olosuhteista. Iltaa vasten kaahasimme takaisin kohti
Tuk Tukia, jonne pääsimme juuri ennen pimeän tuloa.
Sunnuntaina vaihdoimme myös
majapaikkaa Lekjon Cottages:iin. Uudessa guest housessa oli luvassa lämmintä
vettä, ja tällä kertaa kokeilu vahvisti asian. Toisessa varaamistamme huoneista
(jossa itse asuin) vedentulo kuitenkin lakkasi heti alkuun, eikä vettä tullut
lopulta kuin suihkusta. Sekin tietysti kylmää. Sähköt oli myös poikki osan
aikaa. Muuten uusi asumus oli ihan ok parempine järvimaisemineen ja paremmalla
sijainnilla. Lekjonin lähellä oli Lonely Planetin suosittelema Jenny´s
restaurant, jossa ruoka ja erityisesti palvelu todellakin ylitti normaalin
paikallisen tason. Kaverien tilaama grillattu kala-annos aiheutti kylläkin
annoskateutta, eikä oma nuudeliannos näyttänytkään enää niin juhlavalta.
Suosittelen pistämään elämän ranttaliksi ja sijoittamaan jopa 40 000 rupiaa
(huikeat 3,3 euroa) kunnon Tobalaiseen fisuun, vaikka herkulliset
nuudeliannokset saakin lähes puolella tästä hinnasta. Myös tuorepuristetut mehut
menevät tähänastisista kokemuksista rankingin kärkeen. Ravintolaan voisi mennä
vaikka pelkästään maistelemaan mango-, papaija-, passion- yms –mehuja koko
illaksi! Lähes jokaisen ravintolan ruokalistalta löytyy myös useimmiten
hinnoittelematon ”magic mushroom”-ateria, joka on tyypillisesti paikallisilla
sienillä höystetty omeletti tai vastaava. Toballa taikasieniä markkinoidaan
täysin avoimesti, joten kaikesta päätellen nämä hallusinoivat luonnontuotteet ovat
paikallisen lainsäädännön puitteissa hyväksyttyjä. Vaikutuksista lukeneena (ja
sieniruokia Suomessakin välttävänä) jätettäköön päälle kaatuvat seinät ja muut
hallusinaatiot kuitenkin seikkailuhenkisemmille.  |
| Matkaseurue + random jätkä (äärioikealla) |
Lake Toballa näkyi yllättävän
vähän nuoria reppureissaajia, vaikka alunperin luulin paikan olevan täyteen
ammuttu näitä ”trävellereitä”. Länsimaisten matkailijoiden keski-ikä näytti
hipovan viittäkymmentä, ja yllättävän moni kuullosti puhuvan ruotsin ja saksan
sekoitusta eli tanskaa. Jenny´s restaurantin Jenny kertoikin asiakasmäärän
olevan nykyään entistä vähäisempää. Samaa tarinaa kertoo Toballa olevat
lukuisat guest houset, jotka enimmäkseen näyttivät tyhjiltä. Kuulemma paikalliset
tungeksivat mestoille loma-aikaan, mutta muutoin on melko rauhallista.
Rauhallisuus onkin Toban parhaita puolia. Tyyni järvi jylhine maisemineen saa
mielen rentoutumaan. Viileä ja kuiva ilma piristää paahtavan kuumuuden jälkeen
mukavasti (aurinkorasvaa ei kannata viileydestä huolimaat unohtaa). Toballe
kannattaakin lähteä rentoutumaa ja ottamaan irti arjesta.
 |
| Auringonnousu Lekjon Cottagen parvekkeelta |
Maanantain löhöilypäivän jälkeen
lähdimme kotimatkalle varhain tiistaiaamuna. Seisoskelimme auringonnousun
aikaan aamulla guest housen laiturilla ja heiluttelimme ohi kulkeville
lautoille. Tällä perinteisellä liftaus-tekniikalla Tuk Tukista hypätään
lauttaan, joka vie takaisin mantereen puolelle Parapatiin. Mitään varsinaista
lähtölaituria lautoille emme löytäneet. Parapatista otimme minibussin Medaniin,
vaikka huhujen mukaan minibussit ja taksit tapaavat kaahailla järjettömästi
matkan varrella. Tulomatkalla paikallisbussi suoritti jatkuvasti Kimiräikkösmäisiä
ohituksia vaarantaen lähes kaikkien tiellä liikkuvien terveyden, joten
ajattelimme minibussin olevan vähintäänkin yhtä turvallinen liikkumismuoto.
Näin myös oli, nimittäin kuljettajamme vaikutti tulomatkaan verrattuna jopa
erittäin varovaiselta ohituksien suhteen. Autosta löytyi, tottakai,
karaoke-laitteet pienellä lcd-näytöllä, ja Yölintu pauhasi taas osan matkaa.
Tällä kertaa pääsimme kuitenkin melko lievällä indonesialaisella
iskelmämusiikkiannoksella lentokentälle asti. Kentällä olimme hyvissä ajoin,
noin neljä tuntia ennen lennon lähtöä. Varasimme matkaan tarkoituksella
reilusti aikaa, mutta minibussi taittoi Parapat-Medan –välin odotettua
nopeammin. Ennen lentoa takaisin Penangille, törmäsimme Medanin kentällä suomalaiseen
pariskuntaan, joiden rupiat olivat päässeet loppumaan ikävästi ennen maasta
poistumista. Indonesiassa pitää muistaa, että maasta poistuttaessa joutuu
maksamaan erillisen maastapoistumismaksun (75 000 rp = 6,3 e). Maanmiehille
uskollisina myönsimme pariskunnalle lainan, jonka he lupasivat maksaa
ensitöikseen Suomeen päästyäään
- rahaa on!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti