Cameron Highlands, Malesia - herrasmiesmatkailua ylämailla

Balin reissun jälkeen piti asennoitua pariksi viikoksi koulutöiden tekemiseen. Se ikävä puoli vaihto-opiskelussa on, että välillä pitää opiskellakin (oli opetuksen taso mitä tahansa). Esseiden kirjoittamiseen haettiin motivaatiota mm. wapusta, jota juhlistimme suomalaisten opiskelijoiden järjestämänä. Wappu tuli ja meni, vaikka kaverin simassa ei rusinat ehtineetkään ihan pintaan asti.

Parin viikon jälkeen Penang alkoi pitkästyttää siihen malliin, että oli pakko päästä tuulettumaan jonnekin. Muutama kaveri puhui olevansa menossa Cameronin ylängölle Malesian keskiosaan 4.5 perjantaina. Torstaina päätin itsekin osallistua matkalle ja pyysin kaveria varaamaan paikan pikkubussiin. Minibussille hintaa tuli neljän tunnin matkasta RM 50 (12,5 e) per henkilö, ja vastaavasti paikalle olisi päässyt seitsemässä tunnissa normaalilla bussilla hintaan RM 35 (8,8 e). Perjantaiaamuna olin poikkeuksellisesti miltei ajoissa alhaalla odottamassa kyytiä, jota saatiin kuitenkin odotella lähes tunnin verran. Kuulemma ruuhka oli yllättänyt. Kätevää kuitenkin, että hintaan kuului nouto kotiovelta. Tunkeuduimme neljän hengen matkaseurueemme voimin minibussiin, jossa meitä ennen oli jo kuusi matkustajaa. Oma penkkini oli ”erikoisjousitettu”, joten nukkumisesta oli turha haaveilla. Lisäksi selkänoja painui nojatessa alas jokaisesta pienestäkin töyssystä, eli ei takana istuvallakaan ollut sen paremmat oltavat. Viimeiset 70 kilometriä matkasta noustiin ylöspäin serpentiinitietä. Malesian suhteellisen kehittynyt infrastruktuuri oli ulotettu onneksi tännekin asti, joten tie oli yllättävän hyväkuntoinen. Kuljettajamme, vastoin kaikkea järkeä, päätti tehdä matkasta kuitenkin mielenkiintoisemman malesialaisella liikenneleikillä. Leikissä kuuluu kiihdyttää jokaiseen kaarteeseen mielellään tuplasti sallitulla nopeudella, sekä jarruttaa tilanteessa kuin tilanteessa vasta kun ollaan edellä ajavan takapuskurista metrin päässä. Lisäpisteitä saa hauskoista ”sokko-ohituksista”, joissa ohitetaan hitaasti matelevia rekkoja näkemättä vastaantulevaa liikennettä. Vastaantulijat kyllä väistävät, eikös vaan? Pelin voittaa, jos saa kaadettua minibussin jyrkäteen puoleisella ulkokaarteella, jonka jälkeen rymisteltäisiin rinnettä parisataa metriä alas kohti alhaalla odottavaa viidakkoa. Emme onneksi rymistelleet tässä leikissä jyrkänteeltä alas häiritsemään viidakon rauhaa, vaan vastoin kaikkia ennakkoluuloja pääsimmekin perille Cameron Highlandsille. 

Tanah Rata

Saavuimme iltapäivällä Tanah Rataan, CH:n suurimpaan kylään. Noin 127 vuotta aikaisemmin brittiläinen William Cameron saapui paikalle ja totesi varmasti saman kuin mekin: ilma on virkistävän viileää. Ilmankos brittiläiset siirtomaaherrat tykästyivät ylänköön, joka tarjoaa todellakin kaivattua vaihtelua Malesian kuumaan ilmastoon. Siirtomaa-ajan perintö näkyy paikassa mm. Tudor-tyyliin rakennettuina taloina sekä tietenkin Land Rovereina. Nämä aikaa ja elämää nähneet, mutta käytännölliset lava-autot pistävät helposti silmään Tanah Ratan katukuvasta. Kaupunki ei muutenkaan muistuta malesialaista kylää, vaan äkkiseltään luulisi olevansa jossain päin Eurooppaa. Tanah Rata on melko pieni kaupunki, mutta kylästä löytyy silti kauppoja, ravintoloita, bussiasema, pankkiautomaatteja ja pari baariakin. Ruokapaikoista intialaiset olivat matkaseurueemme suosiossa, mutta Tanah Ratasta löytyy myös food market ja hienompiakin ravintoloita. Jos budjetti on kohdallaan, niin CH:lla voi elellä myös todellisempaa porvariherran elämää, koska alueelta löytää myös hienompia resortteja, hotelleja ja jopa 18 reikäinen golfkenttä.

Ensisilmäyksellä ei uskoisi olevansa Malesiassa

Keskeneräiseksi jäänyt pytinki sekä paikallinen kuormajuhta Land Rover

Majoituksen valinnassa luotimme huhuihin, jotka opastivat meidät Daniel´s Lodgeen (a.k.a Kang´s Traveler´s Lodge). Paikka sijaitsee hieman syrjässä pääkadulta, mutta seuraamalla jäteautoista irtoavaa paskan hajua pitäisi löytää perille. Neljän hengen huone maksoi RM 60, eli RM 15 henkeä kohti. Hinta oli todella edullinen, mutta huoneessakaan ei kyllä ollut kehumisen varaa. Majapaikasta löytyy tosin ilmainen wifi isolta terrassilta, ja respassa ollaan pääsääntöisesti halukkaita auttamaan kysymyksissä. Myös toinen Tanah Ratan baareista (Jungle Bar) löytyy Daniel´s Lodgen takapihalta. ”Fuck the Lonely Planet” –teksti respan seinällä viittaa siihen, että kyseinen matkaopas ei anna paikalle juurikaan arvoa (ja toisinpäin), mutta hintaan nähden majapaikka on kuitenkin ihan ok.

Cameron Highlandsilla päivälämpötila pysyttelee alle 25 asteessa ja iltaisin se laskee alle kahteenkymmeneen. Illan tullen olikin miellyttävä vetäistä pitkästä aikaa pitkät housut ja huppari päälle, ja mennä istuskelemaan Jungle Barin nuotiopaikalle. Tästä tulikin repäisevintä ilta-aktiviteettia reissullamme. Nuotion kohentelun ohella ehti vaihtamaan kuulumisia muiden reissajien kanssa, joita Daniel´siin ja Tanah Rataan oli päätynyt mm. Tanskasta, Saksasta ja Kanadasta. Joku oli ostanut Vietnamista mopon ja ajellut Kaakkois-Aasiaa ristiin rastiin, toiset olivat kiertäneet moottoripyörällä lähes koko maailman, ja olipahan joku maailmaa valloittamassa myös polkupyörällä.

Lauantaina lähdettiin omatoimiselle viidakkotrekille. Tässä vaiheessa olin jo omaksunut siirtomaaisännän herrasmiesroolin, mutta viidakkoon en silti halunnut lähteä kevyissä pikkukengissäni. Niinpä hankin pränikät kengät paikallisesta puodista lähes 15 euron kiskurihintaan. Pitkän mallinen sateenvarjo kuuluu myös herrasmiehen viidakkovarusteisiin. Cameron Highlandsilla löytyy kymmenkunta käytössä olevaa trekkipolkua, jotka ovat eritasoisia ja –pituisia. Opastettuja retkiä järjestetään, mutta viidakkoon voi suunnata omatoimisestikin. Maastosta löytää pari putousta (jotka eivät kuulemma ole kummoisia), sekä hyvällä tuurilla voi bongata maailman suurimman kukan Rafflesian. Suunnaksi otimme Gunung Jasarin huipun, joka kohoaa 1 696 metriin merenpinnasta. Huipulle noustiin melko hyvää polkua, joka on myös merkitty suuntaa antavasti karttoihin nimellä Path 10. Liekö ohut ilma vai lenkkeilyn puute, mutta nousumatkalla herrasmieskin joutui puuskuttamaan pariin otteeseen. Huipulla nähtiin vähän maisemia alas laaksoon, jotka kuitenkin välillä peittyivät huipun korkeudella pyyhältäviin pilviin. 

Gunung Jasarin huipulla

Joku rohkea oli uskaltanut polulle myös korkkareissa..

Paluumatkalla päätimme itsevarmasti valita reitin, jota ei oltu merkitty paikallisiin karttoihin. Reitti nro 6 on mainittu ainakin Lonely Planetissa, ja se johtaa Gunung Jasarilta alas Cameron Bharatin teeplantaasille. Pieni tiedustelu osoitti, että reitti näyttäisi olevan hiemaan umpeen kasvanut, joten päätimme ottaa aikalisän ja miettiä vaihtoehtoja. Herrasmiesten pohdiskellessa jo paluuta samaa reittiä takaisin matkaseurueemme ainoa lady pyyhälsi jo kumpujen taakse umpeen kasvaneelle reitille. Eihän siinä auttanut kun seurata kiltisti perässä. Reitti 6 laskeutuu jyrkästi alas kohti teeplantaasia, eikä maasto ole järin helppokulkuista. Puolessavälissä laskeutumista joku tiesi kertoa, että Lonely Planet suosittelisi oppaan palkkaamista reitille. Loppujen lopuksi opas olisi ehkä rahan tuhlausta, jos sääolot vaan pysyvät suotuisina. Sääherra oli tällä kertaa myös herrasmies, ja pääsimme turvallisesti alas laakson pohjalla olevalle teeplantaasille.

Path 6:n helpompi loppuosa alhaalta päin kuvattuna.

Teeplantaasit ovat CH:n suosituimpia nähtävyyksiä, eikä tarvitse ihmetellä syytä. Vuorten rinteissä kasvatettavat teepensaat tekevät näkymästä melko satumaisen. Kuvat kertokoon puolestaan.

Kolonialisti tarkastamassa teen laatua.

Päivävaelluksemme päättyi onnellisesti plantaasin maisemakahvilaan, jossa pääsimme vihdoin nauttimaan kolonialistiherrasmiesten teehetkestä kera mansikka-juustokakun. Taksin saaminen plantaasilta takaisin Tanah Rataan ei onnistunutkaan käden käänteessä, joten kävelystä väsyneet jalat pääsisivät jälleen tosi toimiin. Kaverin kanssa odottelimme taksia turhaan parikymmentä minuuttia muun seurueen lähtiessä suosiolla kävelemään kohti kylää. Taksin odottelusta luovuttuamme neljän kilometrin matka takaisin kylään kului kävellessä ja ohi ajavia Land Rovereita laskiessa, kunnes kaksi intialaista rouvashenkilöä päättivät tarjota minulle ja kaimalleni kyydin loppumatkaksi. Olimme kuulemma liian komeita herrasmiehiä jätettäväksi tien varteen. Todellisuudessa näytimme juuri neljä ja puoli tuntia viidakkopoluilla seikkailleilta herrasmiehiltä. Seurueemme kaksi muuta olivat jo reippailleet majapaikalle, kun pääsimme itse lopulta perille.

2 scones and a pot of tea, please

Sunnuntain ohjelmassa ei ollut viidakkovaellusta. Jalat olivat hieman väsyneet edellispäivän kävelystä, joten päivän pääohjelmanumeroksi muodostui teehetki kera yhden brittiläisten jättämän perinnön. Scones, eli skonssit, ovat osa kolonialistien jälkeensä jättämää muistoa. Pulla ei maistu oikein pullalta eikä sämpylältä, ja jää ikävästi kiinni kitalakeen. Kannattaa silti kokeilla. Illalla oli tarkoitus käydä saksalais-sveitsiläisessä ravintolassa syömässä, mutta sinnikkään etsinnän jälkeen jouduimme toteamaan, että paikka oli suljettu jokin aika sitten, joten bratwurstit jäivät vain haaveiksi.

Maanantaiksi varasimme paluukyydin Penangille majatalomme välityksellä. Hintaa minibussilla oli tällä kertaa vain 30 ringittiä (7,5 e) eli 20 ringittiä tulomatkaa halvempi. Kyyti lähti neljältä iltapäivällä, joten meillä oli vielä maanantain aamupäivä aikaa CH:lla pyörimiseen. Vuokrasimme kaksi mopoa kolmeksi tunniksi. Hinta oli yhdestä moposta 30 ringittiä kolmelta tunnilta, joten Penangiin verrattuna melko paljon. Turisti-infosta mopovuokrat olivat vielä suolaisempia ja lisäkypäristäkin olisi pitänyt maksaa ekstraa. Kolonialistiherrasmiehen arvolleni sopivasti en tietenkään itse alentunut ajamaan, vaan istuin kyytiin kaimani toimiessa henkilökohtaisena kuljettajana. Suuntasimme aluksi  Tanah Ratasta etelään Boh Tea Estatelle. Paikalle on noin 15 kilometriä matkaa ja loppumatka ajellaan pientä vuoristotietä, kunnes päästään perille teeplantaasille ja teetehtaalle. Maisemat katsastettuamme otimme suunnan pohjoiseen kohti Malesian korkeinta ajoneuvoilla saavutettavaa huippua – Gunung Berinchangia 2 031 metrissä. Huipulle nousevalta tieltä avautuu upeat näkymät Sungai Palasin teeplantaasille, joka on kieltämättä plantaaseista hienoin. Harmi että meillä ei ollut aikaa jäädä pidemmäksi aikaa ihailemaan maisemia, vaan tyydyimme vilkuilemaan välillä tietä ja välillä teeviljelmiä. Sillä seurauksella, että olimme vähällä törmätä vastaantulevaan Land Roveriin, mutta onneksi skarpit kuljettajat sekä mopon että Roverin ohjaksissa saivat tilanteen hallintaan. Hondamme sai tilanteesta varmaankin henkisiä vaurioita, koska loppumatkan nousu oli sen tehoille lähes voittamaton. Herrasmiehet eivät kuitenkaan kävele, ja pääsimme kuin pääsimmekin lopulta sumuiselle ja kylmälle huipulle. Maisemien sijaan näimme pilviä, joita ei jääty pidemmäksi aikaa tuijottamaan,  vaan kiiruhdimme pian takaisin palauttamaan pyöriä.

Hobittila?

Huipulla

Cameron Highlandsilta paluumatkan jälkeen odotti taas tuttu kuumuus Penangilla. Cameronin ylänköä voi lämpimästi (tai viileästi) suositella kaikille, jotka kaipaavat Malesian kuumuuteen pientä vaihtelua. Eli toisin sanoen kaikille, jotka viettävät Malesiassa vähänkään pidemmän aikaa. Muutenkin paikka on sopiva irtiotto malesialaisesta kulttuurista – ainakin ulkoiselta olemukseltaan – joten kulttuurishokin iskiessä suuntaa Cameron Highlandsille.

Bali & Gili Islands, Indonesia

Mid-semester break pärähti käyntiin 6.4. perjantaiaamuna melko vauhdikkaissa tunnelmissa. Olin torstai-iltana päättänyt päivittää edellisen blogitekstin valmiiksi ennen reissuun lähtöä, mutta urakka osoittautuikin hieman liian työlääksi ja itse teksti lähtikin eetteriin vasta loman jälkeen. No, sinnikkään kirjoitusrupeaman jälkeen päätin ottaa muutaman tunnin lepoa ennen kentälle lähtöä. Herääminen onnistui lopulta vasta kun kaveri tuli ovelle koputtelemaan ja herra W soitti kahdeksatta kertaa lentokentältä olisinko kenties lähdössä Balille tänään. Vilkaisu kelloon enteili pientä kiirettä: 8:58. Puoliunessa tulkitsin lennon lähtöön olevan vielä ruhtinaalliset kaksi tuntia ja 20 minuuttia aikaa. Torkuttamiset sikseen ja pakkaamaan! Onneksi valtaosa matkatavaroista oli jo ”valmiiksi katsottuna” (pyykit kuivumassa jne..), joten aamutoimien ja pakkaamisen jälkeen suhautin taksilla kentälle. Taksimatkalla pikainen varustarkastus: riippumatto, snorklausmaski, vaatteita, aurinkorasvaa, passi, kortit, käteistä ynnä muuta tarpeellista... Näillä selvittäköön. Kentällä aloin heräämään vasta check-inin ja turvatarkastusten jälkeen, ja portille päästyäni vilkaisin kelloa. 9:40. Ei paha. Palkitsin itseni 40 minuutin pikasiirtymästä Sunnyvillestä lähtöportille lentokentän ylihinnoitetulla aamukahvilla ja liityin muina miehinä pirteään matkaseurueeseeni. Muut olivat olleet kentällä jo hyvissä ajoin, kun itse vielä käänsin kylkeä kämpillä. Kaikesta kiireestä huolimatta boardingia sai odotella jopa muutaman minuutin, ja lopulta päästiin matkaan kohti ensimmäistä visiittiä päiväntasaajan eteläpuolelle! Balin suuntaan oli lähdössä kymmenkunta vaihtaria, joista omaan porukkaamme kuului itseni lisäksi edelliseltä reissulta tuttu herra W sekä Change X -blogin taustalla hääräävä herra A.

Lennot Penangilta KL:n kautta Denpasariin ja takaisin maksoivat Air Asialla noin 240 euroa. Jälkiviisaana todettakoon, että esim. Malaysia Airlinesilla vastaavat lennot olisi voinut saada alle parilla sadalla sisältäen myös tarjoilut lennoilla. Air Asian tapaisilla halpalentoyhtiöillä lennettäessä mitään ilmaisia tarjoiluja tai palveluitahan on turha toivoa. Lisämaksusta pääset nousemaan koneeseen ensimmäisenä (kuka tästäkin haluaa maksaa?) ja vielä pienellä lisäsummalla saat ”hot seat”-paikan koneen etuosasta tai hätäuloskäynnin vierestä, joissa jalkatilaa saattaa olla pari senttiä enemmän kuin muun rahvaan istumapaikoilla. Matkatavarat joutuu niinikään tsekkaamaan seuraavalle lennolle itse, koska jatkoyhteyksiä ei halpalentoyhtiöillä tunneta. Ryanairilla lentäneet tuntevat kuvion. Välilaskulla Kuala Lumpurin LCCT-terminaalin McDonald´sin jonossa tapasimme myös heimoveljeni – ihka-aidon tamperelaisen teekkarin, joka oli kierrellyt Kaakkois-Aasiaa jo muutaman kuukauden. 

Bali

Vajaan kolmen tunnin lento vei meidät huonossa asennossa torkkuen lopulta Balille Denpasarin (Ngurah Rai) kentälle. Päiväntasaaja oli ylitetty, mutta emme siitä huolimatta pudonneet maailman laidalta, eikä edes tuntunut seisovansa pää alaspäin. Myytin mukaan veden pitäisi pyöriä lavuaarissa väärään suuntaan, mutta unohdin pohjoiselta pallon puoliskolta lähtiessä tarkistaa ”oikean” suunnan, joten tämä tarpeeton tieto jäi vahvistamatta.  Lake Toban reissulta tuttujen maahantulokuvioiden (visa on arrival USD 25) jälkeen otettiin taksi Balin suosituimpaan turistikeskittymään Kuta Beachille. Jälleen taksin valinnassa kannatti olla maltillinen ja kävellä parisataa metriä terminaalin ovelta poispäin, jolloin taksin hinta tipahti puoleen alkuperäisestä 150 000 rupiasta. 75 000 rp ei toisaalta ole Suomeen verrattuna kallista (6,25 euroa), mutta eläkäämme paikallisessa hengessä senteistä tingaten! Tinkaaminen kuuluu täällä asiaan, eikä ensimmäiseen hintatarjoukseen kannata tai pidäkään koskaan tyytyä. Esimerkkinä flip floppien ostotapahtuma: 

Kauppias: ”Hello sir, what you want sir? Good t-shirt for you? Massage, sunglasses, transport? Good price, only for you! Or... …marihuana maybe?...”

Jussi: “Hmm… How much are these flip flops?”

K: “Hundred thousand dollar” (paikalliset puhuvat turisteille usein dollareista, vaikka tarkoitetaan rupioita)

J: “Hundred thousand rupias?! No, that´s too much. I can pay 30 000.”

K: “Nooo… Can´t get cheaper anywhere, man. …ok, 80 000 for you? Good price! Very good quality, look!”

J: “Mmm.. I really can´t pay that much.”

K: “Ok man. Sir, what´s your best price? Come on…”

…Tätä jatketaan, kunnes hinta tippuu noin puoleen alkuperäisestä. Usein tinkiminen kannattaa aloittaa kuitenkin ottamalla kauppiaan ensimmäisestä tarjouksesta noin puolet pois, jolloin kauppa käy melko sujuvasti, ja kaikille jää hyvä mieli. Liian pieni tarjous saattaa jopa suututtaa kauppiaan, joten kannattaa muistaa loppujen lopuksi tinkivänsä vain muutamista kymmenistä senteistä. Kauppiashan yrittää vaan tienata elantoaan...

J: ”Ok. 40 000. My best price.”

K: ”Ok man... We have a deal.”

Ja nyt jaloissa komeilevat uudenkarheat “Ballibong” -flip flopit, jotka kestänevät kolmen ja puolen euron arvoisesti noin kolme ja puoli viikkoa.

Vuoden 2002 terrori-iskujen muistomerkki Kutalla. Pommi-iskuissa kuoli yli 200 henkeä, pääasiassa länsimaalaisia nuoria...

Sitten taas asiaan: Kuta Beachilta otimme majoituksen Poppies Lane 1:ltä. Poppies 1 ja 2 ovat rannan tuntumassa olevia pieniä katuja, joilta löytyy kelvollisia budjettimajoituksia. Maksoimme New Arena –nimisestä hotellista kolmen hengen huoneesta yhteensä 300 000 rp yöltä, eli noin 8 euroa per naama. Kutan alueella on erittäin paljon turisteja, lähinnä australialaisia nuoria, mutta myös skandinaaveihin ja muihin eurooppalaisiin törmää helposti. Kuta on kuitenkin monelle Balin matkaajalle lähes pakollinen pysähtymispaikka, ja jos esimerkiksi surffauksen kokeileminen kiinnostaa, niin Kuta on siihen loistava paikka. Rannalta löytää etsimättäkin vuokralautoja ja surffiopettajia, aallot eivät ole aina liian isoja, ja ranta on matala ja hiekkapohjainen. Vuokrasimme yhtenä päivänä kaksi lautaa pariksi tunniksi ilman opetusta. Sivusta katsottuna surffikoulut olivat lähinnä optimaalisia paikkoja paikallisille rantapojille päästä kopeloimaan turistityttöjä. Koska emme tunteneet itseämme helpoiksi turisteiksi, saati tytöiksi, uskoimme ottavamme tämän kaikkien lautailulajien esimuodon haltuumme omin avuin. Itsevarmana näin jo viilettäväni vyöryvän vesimassan kuljettamana pronssisen ylävartalon kimallellessa ilta-auringossa... Totuus on kuitenkin, että surffaus on pirun haastava laji. Ja vaikka hieman rusketusta olisikin saanut, niin yläkroppa kannattaa peittää pitkähihaisella paidalla, ettei aurinko polta merellä sopivaa aaltoa odotellessa. Aaltoihin on lopulta vaikea päästä, ja useimmiten jäinkin aallon taakse alkuvauhdin jäädessä liian pieneksi. Yrittäminen on kuitenkin hauskaa ja pienikin onnistumisen tunne palkitsee, vaikka kunnolla en voi sanoa surffaamaan päässeeni.

Kovempien jätkien surffispotti Kutalta hieman pohjoisempaan.

Surffauspäivää edellisenä iltana olimme vaihtaneet majoitusta Kutalta kymmenisen kilometriä pohjoiseen. Löytyi uima-allas, oma puutarha, ilmastoitu oma kämppä, siivouspalvelu, ja nähtiinpä illalla myös ilotulituskin. Majoituimme siis ystäväni Niinan, sekä viiden muun Asia Exchange –vaihto-ohjelman kautta Balilla opiskelevan suomalaistytön luona Villa Bumbakissa. Tyttöjen villan vuokraan kuuluu mm. henkilökunta, joka päivän aikana käy petaamassa sängyt, tiskaamassa tiskit ja siivoilemassa. Samat ”Manolitot” päivystävät portilla yötä päivää mahdollisten ulkopuolisten tulijoiden varalta. Kyllä kelepaa! Lahjoimme emäntäväkemme heti lähikaupasta ostetulla jäätelöllä ja Suomesta asti kuljettamallani Turkin Pippurilla. Mukava nähdä myös Lapuan tuttu pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia. Suurkiitokset Niinalle ja muille emännillemme majoituksesta!

Villa Bumbakin piha

Neljän Balilla vietetyn yön jälkeen kipusimme tiistaina aamutuimaan taksiin ja otimme suunnan Padang Baihin Balin itärannikolle. Taksimatka kustansi henkeä kohden 100 000 rupiaa ja kesti noin puolitoista tuntia. Padang Baista varasimme lauttaliput Gili Trawanganille. Ennalta olimme selvittäneet, että edestakaisesta lauttamatkasta Gileille pitäisi joutua pulittamaan noin 600 000 rp/henkilö. Lauttasataman lähistöllä meille markkinoitiin kuitenkin pelkkää yksisuuntaista matkaa 660 000 rupian hintaan, eli reilusti tuplat ennakoitua kalliimmalla. Pienen väännön jälkeen saimme neuvoteltua menopaluuliput 700 000 rupiaan, mikä sekin tuntui aikamoiselta turistin vedättämiseltä. Kutalta pitäisi saada samaan hintaan paketti, johon sisältyisi autokuljetus Padan Baihin ja menopaluumatka lautalla Gileille. Vaihtoehtoisesti Gileille voi matkustaa myös public ferryllä Lombokin kautta. Lautta maksaa huomattavasti vähemmän, mutta matka kestää yli yhdeksän tuntia, verrattuna puolentoista tunnin fast boatiin. 700 000 rupiaa köyhempinä siirryimme odottelemaan veneen lähtöä, jota saatiin taas odotella tuplasti luvattua kauemman. Näinhän se täällä menee paikasta toiseen siirryttäessä. Kun nouset taksista, kimppuusi käy välittömästi lipputoimiston tyyppi, jolla on valmis tarjous seuraavalle matkallesi. Hinta on vähintään tuplat todellisesta. Kaveri vannoo, että tämä on juuri se ainoa lipputoimisto, josta kyseisiä lippuja on mahdollista saada, ja tikettejä sattuu olemaan enää juuri sopivasti matkaseurueenne tarpeisiin. Lisäksi lautan tai muun kulkuvälineen sanotaan lähtevän kymmenen minuutin päästä ja tämä on päivän viimeinen vuoro. Näin edellisestä matkasta uupuneelle reissaajalle jää ”kymmenen minuuttia” aikaa hieroa kauppoja, ja luonnollisesti väsyneenä tartut helppoon tarjoukseen ja kiiruhdat laiturille. Matkalla näet kymmenen muuta lipputoimistoa, jotka kauppaavat samoja lippuja vaihtelevin hinnoin. Lopulta laiturilla odottelet noin kaksi tuntia, että lautta saadaan oikeasti täyteen. Näin täällä.

Gili Islands

Gili Trawanganin katkeamatonta hiekkarantaa

Gilin saaret ovat indonesiankielisen nimensä mukaisesti ”pienet saaret”. Balin itäpuolella sijaitsevan Lombokin saaren luoteisrannikolla sijatseva pieni saarijono koostuu kolmesta saaresta: Gili Trawangan, Gili Meno ja Gili Air. Trawangan on saarista suurin ja sijaitsee kauimpana Lombokin rannikosta. Saavuttaessa voi jo ihailla erittäin kirkasta vettä veneestä käsin. Onneksi snorklausvälineet tuli pakattua. Rantahiekkaan hypättyämme etsimme majoituksen ensimmäiseksi yöksi. Otimme ensimmäisen edullisen kuuloisen tarjouksen vastaan ja maksoimme kolmen hengen huoneesta 200 000 rupiaa, eli vajaat 17 euroa yöltä. Toistaiseksi varmasti hiostavimpia majoituksia tällä reissulla. Ensimmäinen päivä kului rannalla makoillessa ja rantavesissä snorklaillessa. Hieno kokemus oli nähdä valtavan iso merikilpikonna, joka muina konnina uiskenteli matalassa rantavedessä. Kilppari ei paljoa välittänyt perässä uivista snorklaajista, vaan keskittyi omiin asioihinsa. Muitakin mereneläviä näkyi, mm. monenkirjavia kaloja sekä meritähti. Gilit ovat kirkkaiden vesiensä ansiosta myös oiva paikka sukeltamiseen. Herra A kävikin kolmen päivän Advanced Open Water Diver –kurssin, jonka aikana oli tavattu mm. valkoevähaita ja suoritettu yösukellus. A:n hehkuttamat sukellukset todellakin vaikuttivat hienoilta kokemuksilta.

Trawangan on Gilien saarista suosituin reissukohde. Vaikka matkailijoita on paljon, niin saarilla on melko rauhallinen ja rento tunnelma. Mielenkiintoista on myös, että saarelta (samoin kuin muiltakaan Gilien saarilta) ei löydy ainuttakaan moottoriajoneuvoa, vaan osittain kivettyjä hiekkateitä tallaavat kävelijöiden ja polkupyöräilijöiden lisäksi ainoastaan hevoskärryt. Iltaisin (erityisesti keskiviikkoisin ja viikonloppuisin) kaduille leviää myös baarien asiakkaita, jotka paikallisen Arak-viina-coctkailien rohkaisemana bilettävät ja pitävät hauskaa. Trawangan onkin Gilien bilesaari kahden muun ollessa huomattavasti rauhallisempia. Baarit ja valtaosa majoituksista ja muista toiminnoista sijoittuu saaren itärannalle, mutta ympäri saarta löytää myös isoja ja kalliin näköisiä resortteja, ja uusiakin on rakenteilla.

Toisen majapaikkamme parveke

Toisena päivänä vaihdoimme majoitusta rantakadun varrella olevaan Flush Guesthouseen. Yläkerran bungalowsta isolla parvekkeella maksoimme yhteishinnan 300 000 rp/yö. Otimme herra W:n kanssa polkupyörät vuokralle majapaikastamme ja lähdimme kiertämään saarta. Pyörällä pääsee melko vaivattomasti kiertämään saaren alle tunnissa, mutta silloin tällöin hiekkatie ja kapeat renkaat osoittautuvat tuskalliseksi yhdistelmäksi ja taluttamaan joutuu usein. Toinen hyvä vaihtoehto kiertää saarta on ottaa vesipullo ja kamera kouraan ja kävellä saari ympäri hiekkarantaa pitkin. Sandaalit on myös hyvä olla mukana, koska rantahiekasta pilkottaa ikävä kyllä silloin tällöin myös lasinpalasia. Pyöräreissun tavoitteena oli löytää rauhallinen ranta, jolle voisi ripustaa riippumaton. Ehkä parasta tekemistä Gileillä on olla tekemättä mitään, joten hammock on tähän tarkoitukseen täydellinen väline. Kiertelyn tuloksena löysimmekin sopivan paikan saaren pohjoisosasta, jonne asetuimme löhöilemään vesirajan tuntumaan. Riippumatossa hermo lepää aaltojen noustessa välillä hammockin alapuolelle asti. 

Paratiisissa

Tsunamia odotellessa...

Tämän paratiisi-idyllin keskeytti kuitenkin isoveljen puhelu Suomesta: Indonesiassa on tapahtunut iso, 8,6 richterin maanjäristys Sumatran rannikolla, ja koko Intian valtamerelle on annettu tsunamivaroitus. Sijoitimme itsemme kartalle ja arvioimme tsunamiriskin olevan Gileillä melko pieni, koska saaret ovat Lombokin pohjoispuolella Balin meren rannalla sekä suhteellisen kaukana Sumatran rannikolla olleesta järistyskeskuksesta. Seurasin kuitenkin uutisia vähän tarkemmin illan mittaan ja sain hyvin päivityksiä tilanteesta myös kotoa käsin. Järistys oli tuntunut myös Penangilla yli 700 kilometrin päässä keskuksesta! Korkeat rakennukset olivat tärisseet ja autot heilahdelleet liikennevaloissa. Onneksi mannerlaattojen liikkeet eivät olleet suotuisia ison tsunamin syntymiseen, joten lopulta tsunamivaroitus peruttiin illan mittaan. Thaimaassa lomailleet vaihtarikaverit oli evakuoitu korkeampaan maastoon, ja ihmiset olivat siellä juosseet paniikissa kauas rannoilta. Thaimaassa selvittiin tällä kertaa säikähdyksellä, vaikka merenpinta olikin kuulemma vetäytynyt huomattavan kauas normaalista, mikä enteilee tsunamin tuloa. Gileillä tunnelma säilyi koko ajan normaalina, eikä mitään varoituksia annettu saati paniikkia syntynyt. Gilit on kuitenkin ehkä paskin paikka maailmassa olla tsunamin iskiessä. Saaret ovat pääosin vain pari metriä merenpinnan yläpuolella, ja maasto on valtaosin tasaista ja alavaa Trawanganin 40-metristä kukkulaa lukuunottamatta. Lisäksi saarilla ei ole esim. poliisia, joten viranomaisten tiedotukset ja varoitukset saattavat saavuttaa paikan hieman viiveellä. 

Gileillä meno jatkui kuitenkin normaalisti. Päivät kuluvat mukavasti rannalla tai riippumatossa makoillessa, snorklaillessa ja syödessä. Illalla on hyvä kävellä saaren pohjoisrannalle katselemaan auringonlaskua. Trawangan on maailman pienin saari, josta löytyy irkkubaari, joten senkin on hyvä katsastaa happy hour –aikaan. Olut ei paljon Suomen hinnoista eroa. Ruokailun suhteen hyvä ja edullinen paikka on iltaisin night market, jossa pienistä kojuista valitaan sapuskat vähän kuin karkkikaupassa. 

Saaret ovat lähellä toisiaan, mutta merivirtojen takia saarelta toiselle uimisen voi unohtaa.

Lauantaiaamuna otettiin venekyyti Gili Airille, joka on saariryhmästä lähimpänä rannikkoa. Air on rauhallisempi ja ihmisiä on huomattavasti vähemmän kuin Trawanganilla. Saaren kiersi kävellen muutamassa tunnissa. Majoituksen saimme yhteishintaan 120 000 rp/yö, ja bungalow olikin hintansa väärti, eli melko vaatimaton. Kämpän ulkoseinällä juoksenteli illalla ehkä suurin näkemäni gekko ikinä. Liskot kasvavat muita lajitovereitaan suuremmiksi varmaan syömällä saarella asustavia jäätävän kokoisia hämähäkkejä...

Hämis ravintolassa

Kaverin matkamuistosimpukassa asui merihirviö

Gili Air

Kohti auringonlaskua

Gili Airin laituri

Taksitolppa Gili Airilla

Airilta matka jatkui takaisin Balille sunnuntaiaamuna. Suuntasimme Kutalle samaan hotelliin, jossa olimme tullessakin majoittuneet. Orastava flunssa piti allekirjoittaneen ja herra W:n lepäilemässä loppupäivän, eikä maanantainakaan tullut paljoa hotellilta poistuttua. Näin jäi näkemättä Balin eteläosa, jossa olisin ollut halukas käymään Uluwatun temppeleillä ja Bali Cliffillä. Seuraavalla kertaa sitten?

Tiistaina 17.4 aloitettiin paluumatka takaisin Penangille kahdentoista päivän loman päätteeksi. Lentomatkoilla vältyin onneksi suuremmilta tuskilta. Flunssaisena kerran aikaisemmin lentäneenä voin sanoa, että korvien paineiden tasaaminen ei onnistu ihan yhtä helposti kuin normaalisti. Pää ei kuitenkaan ollut yhtä pahasti tukossa tällä kertaa, joten paluumatka meni ilman ongelmia.

Penangilla odottikin taas kouluhommat, ja torstaina olikin luvassa international managementin trivial purstuit-henkinen välikoe. Koulutehtäviä alkaakin putkahdella tähän väliin muutamaksi viikoksi. Palautettavia tehtäviä, välikokeita ja luentoja. Näin ollen toukokuun osalta on vielä reissut suunnittelematta. Kiinnostavia paikkoja olisi kuitenkin Aasia pullollaan, eli tuskin Penangillekaan jään makoilemaan pitkäksi aikaa... Matkustelu on kuitenkin vaihto-opiskeluajan parasta antia ja Kaakkois-Aasiassa puitteet reissaamiseen ovat kohdallaan. Kuten kaverin blogissa haastateltu suomalainen opiskelija osuvasti toteaa: ”Se, että tullaan Kaakkois-Aasiaan, on meidän ikäpolven interreili.” Pitää täysin paikkansa. Maailma on nykyään sen verran pieni, että matkustamisesta on tullut erittäin helppoa. Lonely Planetit, Wikitravelit ja Madventuresit korvaavat matkatoimiston tädit, eikä Aasian reissua suunnitellessa tarvitse poistua kotoa kuin lentokentälle lähtöpäivänä, ellet sitten ole extreme-Erkki ja päräytä mestoille Trans-Siperian junalla. Kun paikoista ja erityisesti paikallisista tavoista ottaa ennakkoon selvää, selviää reissussa todella helpolla, kunhan muistaa pakata mukaan myös sitä kuuluisaa maalaisjärkeä ja jättää puolestaan isommat ennakkoluulot kotiin.

Borneo, Malesia/Brunei

Maalis-huhtikuun vaihde (30.3.-4.4.) kului mielenkiintoisella visiitillä Itä-Malesiaan Borneon saarelle. Lennot oli varattu jo tutuksi tulleella Air Asialla Penangilta Kota Kinabaluun (lyhyemmin KK). Alkuperäinen kokoonpano oli kolmihenkinen suomalaisseurue, joista yksi joutui kuitenkin ikävästi skippaamaan reissun viimehetkellä kuumeen kallistaessa miehen vaakatasoon pari päivää ennen lähtöä. Uskomattoman Miken (Awesome Mike = paikallinen taksiyrittäjä...) kyytiin kipusi Sunnyvillestä perjantaiaamuna vain allekirjoittanut sekä edellisiltä reissuiltakin tutuksi tullut maailmanmatkaaja herra W. Kotimaan lento Kota Kinabaluun kesti alle kolme tuntia ja tuli maksamaan edestakaisin noin 185 euroa. Matkasuunnitelmana oli käydä Kota Kinabalussa, Labuanin saarella sekä Brunein sulttaanikunnassa.

Matkaseurue

Kota Kinabalu 1

Malesian osavaltioista Sabah ja Sarawak sijaitsevat Borneon saarella. Malesian lisäksi  Borneosta on omat osuutensa Indonesialla sekä Bruneilla. Kota Kinabalu sijaitsee saaren pohjoispuolella ja on Sabahin pääkaupunki sekä vilkas hubi Borneoon matkustavilla. KK:n lentokentältä on matkaa keskustaan noin seitsemän kilometriä, jonka päätimme taivaltaa taksilla (RM 30 = 7,45 e). Tarkan (?!?) ennakkosuunnittelun perusteella arvoimme taksimatkan päätepisteeksi Jalan Gayan, jossa tiettävästi sijaitsisi joitain majoituspaikkoja. Hetken kiertelyn jälkeen löysimmekin Lorong Dewan –nimiseltä kadulta edullisia guest houseja vieri vieressä. Kahden hengen huone omalla vessalla ja ilmastoinnilla irtosi yhteishintaan RM 78 (n. 20 e). Päivä kului kaupunkia kierrellessä. KK on suhteellisen pienelle alueelle tungettu siistihkö kaupunki. Ympäristöineen reilun 600 000 asukkaan kaupunki vaikutti ensisilmäyksellä oikein mukavalta ja rauhalliselta verrattuna Penangin tai KL:n hektiseen ilmapiiriin. Auto/mopo –suhde menee KK:ssa selvästi autojen voitoksi, eli liikenne ruuhkautuu helposti. Kävellen on kuitenkin melko vaivatonta liikkua keskustan alueella, emmekä mekään lentokenttäkyytejä lukuun ottamatta käyttäneet taksia siirtymisiin. KK:n keskusta-alueen nähtävyydet on äkkiä kierretty: Signal Hill –näköalapaikalle pääsi kätevästi nousemaan metsän läpi rappusia pitkin ja Toisen Maailmansodan jäljiltä yhdeksi harvoista ehjäksi jääneistä rakennuksista selvinnyt Atkinsonin kellotorni löytyi ihan hostellin lähistöltä. Lauttasatama löytyy (yllätys-yllätys) rannalta, josta kävimme hankkimassa lauttaliput seuraavalle aamulle kohteena Labuanin saari. Samasta satamasta voi buukata myös päiväreissuja lähistön pikkusaarille, joista löytyy hiekkarantoja, snorklaus- ja sukelluspaikkoja sekä kirkasta vettä. 

Kota Kinabalu

Ei-niin-vaikuttava Atkinsonin kellotorni

Night Market KK:ssa.

Labuan – Malesian Bohojam´maa

Ylypiänä pohojalaasena mieltä lämmittää erityisesti Malesian toisen verovapaan ostosparatiisin omaperäinen nimi. Langkawin ohella Labuan on niin ikään verovapaa alkoholi- ym. tuotteiden osalta, joten duty free –kauppoja löytyy vieri vierestä. Langkawin kaltainen rantakohde Labuan ei kuitenkaan ole. Saarella elämä keskittyy lähinnä ostosten ja yöelämän ympärille. 

Lauantaina otimme siis pikalautan (n. 3 tuntia) kohti Labuania. Matka maksoi naamaa kohden RM 31 + RM 3,6 (joku ihmeen ”terminaalimaksu” taas...). Labuanille päästiin klo 11 jälkeen, ja majapaikka löytyi lyhyen kiertelyn jälkeen kokonaishintaan RM 98 (n. 24 e/2 hlöä). Jalanjälkiä seuraaville vinkiksi, että lauttasatamasta vasemmalle lähtiessä pitäisi löytyä edullisempia majoituksia kuten tämä ”Hotel One”, jossa me majoituimme. Labuan ei varsinaisesti pursua majoitusvaihtoehtoja, joten paikalliseen tasoon nähden joutuu maksamaan ehkä hieman normaalia enemmän. Meillä kuitenkin ilmastointi, näköala merenlahdelle, oma kylppäri ja tv:ssä pyöri Jason Statham –leffoja. Ei paha, kaiketi. Telkkarin katsomiseen päivä ei kuitenkaan ollut tarkoitettu, vaan pienen levon jälkeen lähdettiin kiertämään kaupunkia. Katukahvilan viiden ja puolen ringitin iso Tiger-beer pistää säälimään Penangilla olevia, jotka joutuvat maksamaan vastaavasta yli kymmenen ringittiä. Tax-free –kauppojen hintalaput myös hymyilyttävät edullisimman olutvaihtoehdon (24xSkol beer -laatikko) ollessa huimat RM 36, eli eurooppalaisesti alle yhdeksän euroa per lava. Täältä saat myös paikallisesti eksoottista Kossua ja Fazerin salmiakki-suklaakonvehteja jos koti-ikävä yllättää! Tilastojen valossa Sabahissa kulutetaan Malesian osavaltioista eniten alkoholia, joten eteläpohjalainen saattaa tuntea etäistä heimoveljeyttä tähän monikulttuuriseen väestöön... Koska olimme kulttuurimatkalla, emmekä ns. ryyppyreissulla, mukaan tarttui lopulta vain muutama edullinen vehnäolut kera viinipullon. Reissun teemana tuntui muutenkin olevan kohtuuttoman aikaiset aamuherätykset, joten myös yöelämään tutustuminen jääköön toiseen kertaan. 

Ostoskeskus Labuanilla

Ehkä tärkeimmistä tavoitteista Labuanilta oli ”I love Labuan” –T-paidan hankkiminen. Ostoskeskuksessa aikamme pyörittyämme jouduin jo toiseen kertaan tällä reissulla luopumaan periaatteistani ja hankkimaan pinkin vaatekappaleen (ensimmäiseksi laskettakoon facebook –flip flopit, ks. Pangkor). Sopivan paidan löydyttyä oikeita kokoja oli saatavilla vain valkoisena ja pinkkinä. Valkoinen on varsin lyhytaikainen väri, ainakin jos on uskominen Sunnyvillen kämppämme pesukonetta, joten sorruin tällä kertaa ”söpön pinkkiin” herra W:n naureskellessa vieressä. Kuulemma pinkki korostaa rusketusta... Paluumatkalla hotellille kävelimme basaarin läpi, jossa joka toisessa kojussa roikkui loputtomasti tyylikkäitä mustia ”I love Labuan” –paitoja... Näin sitten tällä kertaa.

Illalla käytiin myös Earth Hour –tapahtumassa paikallisella futis-kentällä. Maailma pelastettiin sammuttamalla kentän valot tunniksi. Paikalla oli erilaisia kynttilä- ja lyhtyvaloin koristeltuja kojuja, sekä neonvalo-rannekkein varustautuneita paikallisia. Lavalla pyörähti tulennielijä Safri Duon jytkiessä taustalla ja valonheittimien korostaessa showta. Maailma-tunnin idea hieman kärsii basson jytkähdellessä melkoisella temmolla valonheittimien säestämänä, mutta annettakoon ajatuksen tukemisesta kuitenkin plussaa. Väsyneille matkaajille maistui iltapalan jälkeen uni. Jason Statham –leffatkin lakkasivat pyörimästä. Sunnuntain ohjelmassa olisi aikaisen herätyksen lisäksi lauttamatka maahan, joka ainakin allekirjoittaneelle on pysynyt melkoisena mysteerinä näihin päiviin saakka...

Earth Hour tapahtuma Labuanilla

Brunei Darussalam

Brunei Darussalam eli Brunein sulttanikunta eli kaverien kesken Brunei, on kiehtova pieni valtio Borneon pohjoisrannikolla. Reilun tunnin lauttamatka (n. 10 euroa) Labuanilta siirtää matkaajan tähän öljystä yltäkylläiseen pieneen maahan, jossa ihmiset ovat syystäkin tyytyväisiä elämäänsä: koulutus ja terveydenhuolto ovat ilmaista huvia. Suomalainen toteaa: ”nähty on”, mutta ei.. ei tässä vielä kaikki – bruneilainen ei maksa valtion kassaan penniäkään veroa! Bruneilainen bisnesmies paukuttelee niin ikään henkseleitään, koska yritysveroa ei maassa tunneta. Onko sittenkään lottovoitto syntyä Suomeen?

Tavallaan on. Bruneissa ei nimittäin ole laillista myydä alkoholia, eikä paikallinen muslimivoittoinen väestö voi edes nauttia ”Labuanin kaljarallista” ja tuoda maahan ulkomaisia viinaksia. Ei-muslimille ja turistille tällainen etuoikeus on kuitenkin suotu, ja turisti saa tuoda maahan kerralla kaksi litraa väkeviä, tai 12 tölkkiä olutta. Etuoikeutettuina tartuimme tarjoukseen, ja sulloin rinkkaan punaviinipullon, jonka hankin juuri tätä tarkoitusta varten Labuanin tax freestä.

 

Viinakaavake

 

Suomalaiset eivät tarvitse viisumia maahan päästäkseen, joten passintarkastuksen jälkeen suunnattiin ”viinakaavakkeiden” kanssa tiskille todistamaan, että tuomme maahan väkijuomaa. ”Just one bottle?”, kysyi virkailija. ”Only one night in Brunei”, vastasin. Muaran lauttasatamasta on matkaa pääkaupunkiin Bandar Seri Begawaniin (BSB) noin 25 kilometriä. Odottelimme bussia tunnin verran, jonka jälkeen vastapäiseen penkkiin istahtanut herrasmies ilmoitti kuljettavansa meidät edulliseen hintaan perille ”taksilla”. Koko Bruneissa on kuulemma vain 40 taksiyrittäjää, eikä tämä auton katolla vilkkunut se kuuluisa valopilkku. Otimme kuitenkin tarjouksen vastaan yhdessä kahden malesialaisen tyypin kanssa, ja pääsimme suhteellisen edullisesti BSB:iin (5 B$/naama vrt. bussi 2 B$). Majoitus löytyi ihan keskustan kupeesta KH Soon resthouse –nimisestä kiinalaisten pyörittämästä hostellista (B$ 45 = 27 euroa). Brunein dollareita olin varannut alun perin B$ 80 verran mukaan tälle yhden yön reissulle. Brunein dollari on sidottu Singaporen dollarin kurssiin 1:1, ja maassa käy valuuttana myös Singaporen raha. Vastaavasti Brunein seteleitä voi tyrkyttää kauppiaalle Singaporessa, mutta kuulemma vain tietyissä paikoissa. Vaihdoin varmuuden vuoksi 100 ringittiä paikalliseen rahaan, mutta loppujen lopuksi saman verran jäi käyttämättä.

Brunein pääkaupunki Bandar Seri Begawan on tyylikäs ja siisti kaupunki. Jos odotat jotain Dubain tyylistä öljy-sheikkien pilvenpiirtäjiä pursuavaa ökykaupunkia, niin totuus on hieman erilainen. Arkkitehtuurista ja yleisestä siisteydestä voi päätellä olevansa hyvinvoivassa valtiossa, mutta itse kaupungissa ei ole mitään yli-ampuvaa. Tunnelma sunnuntaina oli muutenkin rauhallinen. Käytiin kaupunkia halkovan Brunei-joen rannalla paikallisen pelastuslaitoksen 52-vuotisriehassa, jossa mm. noustiin palokunnan tikapuuauton nostokorissa kaupungin kattojen yläpuolelle valokuvaamaan maisemia. Päivällä käytiin myös katsomassa BSB:n ja ehkä koko maailman hienoimmaksi kehuttua Sultan Omar Ali Saifuddin moskeijaa.

Pelastuslaitoksen 52v-riehaa :)

Maisemaa veden päälle rakennettuun kaupunkiin tikkaiden huipulta

Random-episoodi paikallisessa ostoskeskuksessa...

Iltapäivällä otettiin parin tunnin ex-tempore veneajelu Brunei-joella pariksi tunniksi. FC Barcelona –paitaan sonnustautunut veneenkuljettaja vinkkasi meidät kyytiin ihan hostellin nurkilta. Venereissu oli todellakin hyvä sijoituskohde 15 Brunein dollarille (n. 9 euroa) per naama. Kiertelimme ensin kuljettajan kotikylän seudulla, joka on osa BSB:n kaupungin vastarannalle veden päälle rakennettua kaupunkia, jota myös kutsutaan myös ”Aasian Venetsiaksi”. Paalujen varaan rakennettu kaupunginosa sisältää kaikki peruspalvelut kouluista lähtien. Käytiin tankkaamassa paikallisella Shellillä, josta jatkettiin matkaa noutamaan muutama täti samaan kyytiin. Keula suunnattiin kohti länttä, josta avautui hieman erilaisia maisemia kaupunkiin. Matka jatkui hiljalleen kohti sulttaanin asuntoa...

Paikallinen Shellin baari. Bensa maksaa noin 40 senttiä/litra..

Sultan Omar Ali Saifuddin moskeija rantamajojen taustalla.

Brunein sulttaani, kaverien kesken Hänen majesteettinsa Sultan Haji Hassanal Bolkiah Mu'izzaddin Waddaulah ibni Al-Marhum Sultan Haji Omar Ali Saifuddien Sa'adul Khairi Waddien, majailee vaatimattomasti pääkaupungin kupeessa. Asunnosta löytyy kuulemma vain 1 788 huonetta, mutta puitteet näyttäisi muuten olevan kohdallaan. Sulttaani on hallituksen päämies, ja valtaa löytyy. Jos valta tuntuu välillä tylsältä, niin rahaakin on! Maan rakastetulta päämieheltä löytyy mm. maailman suurin Rolls Royce –kokoelma sekä pari kullatuin kalustein varustettua Boeing 747:ää. Vaikka sulttaani itse elelee näinkin vaatimatonta elämää, niin köyhä velipoikansa sen sijaan tuhlailee rahaa mm. ”Tits” ja ”Nipple 1” –nimisiin loistoristeilijöihin. Jos ajattelit nimetä isin Busterin uudestaan ”Nipple 2”:ksi, niin ikävä kyllä senkin niminen alus on jo kyseisen herrasmiehen loistoristeilijäarsenaalissa. Ilmankos sulttaani onkin pistänyt hanttiin, ja hetkellisesti jopa karkottanut tuhlaajapojan Bruneista... Itse sulttaani on kuitenkin rakastettu henkilö Bruneissa. En itsekään tosin valittaisi, jos Niinistö vähän keventäisi verotusta... (Knoppi-tietona: bruneilaiset vaihto-opiskelijat USM:ssa saavat valtion kustantamana täyshoidon Malesiassa, sekä yhden ilmaisen edestakaisen matkan kotiin. Ei ollenkaan paha, vaikka tukeehan meitä suomalaisiakin KELA...)

Sulttaanin koti

Tiukasti vartioiduilta sulttaanin tiluksilta venematka jatkui kohti Pulau Ranggua, jonka rannoilta pitäisi bongailla ”nenäapinoita”. Miespuolisen apinan nenän koko on suoraan verrannollinen yksilön miehisyyteen, joten mitä pienempi nenä, sitä kallimpi Bemari, vai-kuinka-se-ny-meni..? Osuimme sopivaan aikaan iltapäivästä apina-mestoille, ja siellähän nenäapinat sattuivatkin istuskelemaan puissa, jotka kuitenkin olivat valokuvauksellisesti hieman liian kaukana. Vaikuttavampaa reissussa oli kuitenkin kurvailu veneellä pitkin Brunei-jokea, joka sadepilvien varjostamana oli yksi tämän reissun lumoavimpia maisemia. 

Kruisailua Brunei-joella.

FC Barcelona

Brunein lainsäädännön näin salliessa, nautimme illalla lähes pullollisen viiniä hostellihuoneessamme. Tietoomme ei tullut, mitä paikallinen lainsäädäntö sanoo alkoholin maasta viennistä (tuskin moiseen on edes lakia säädetty?), joten katsoimme parhaaksi päästä sisällöstä eroon ennen paluumatkaa. Maanantaiaamuna herätyskello muistutti olemassaolostaan taas ennen sian pieremää, joten rinkka selkään ja kohti rajaa! Bruneista jäi kaiken kaikkiaan erittäin hyvät tunnelmat. Ihmiset ovat ystävällisiä ja iloisia, paikat ovat suhteellisen siistejä, eikä liiallista hektisyyttä ole havaittavissa. Lyhyt vierailu ei toki kerro paljoa, mutta jos suuntaat Borneoon, niin voin suositella ainakin yhden yön visiittiä Bruneihin.

Kota Kinabalu 2

Paikalliset sankarit + herra W (kuvassa äärivasemmalla)

Sulttanikunnan jäätyä horisonttiin seuraava etappimme oli jälleen Labuan. Saarella pysähdytään välttämättä, jos matkaa Bruneista Kota Kinabaluun. Leimat passiin, tax free shoppailut, ruokaa, ja seuraavalla ferryllä kohti KK:a. Kota Kinabalussa iltapalaa etsiessämme satuimme ohittamaan pöytäseurueen, joka kuvasta päätellen oli nauttimassa ”pitkää lounasta”. Kaverit pyysivät liittymään seuraan, joten vetäisimme muovijakkarat alle ja tilasimme oluet. Pöytäseurueemme oli nauttinut jo ”muutaman”, joten jutun juurta löytyi. Hilpeä kolmikko koostui veljeksistä ja yhdestä serkusta.  Serkku, Eugene ”Sea-Genie”,  pyörittää sukellusfirmaa KK:ssa. Kyselimme hyviä vinkkejä tiistaille, jonka olimme varanneet lähisaarilla pyörimiseen. Hyvien vinkkien lisäksi saimme kutsun mm. riisiviini-iltamille jätkien kotikylään, mutta ikävä kyllä aikataulu ei antanut myöden tällaiseen. 

KK:n edustalta löytyy muutama matkaajille sopiva saari: Pulau Gaya, Pulau Sapi, Pulau Manukan sekä Pulau Mamutik. Gaya on saarista suurin, ja sieltä löytää majoituksia etenkin kallimmasta hintatasosta nauttiville. Pienemmät saaret ovat ilmeisen sopivia snorklaukseen ja sukeltamiseen. Jos sukellustaitoja löytyy, voi lähistöllä hämmästellä mm. Toisen Maailmansodan jälkeensä jättämiä hylkyjä. Sukelluskohteiksi parhaiten soveltuu kuitenkin kuulemma Borneon itärannikon saaret. Sipadanin saari on yksi maailman hienoimmiksi rankatuista sukelluskohteista, jota kuitenkin varjostaa kahdentoista vuoden takainen sieppaus-episoodi, jonka seurauksena myös kaksi suomalaista, Risto Vahanen ja Seppo Fränti, joutuivat Filippiiniläisten sissien kaappamaksi 140 päivän vankeuteen.

Viimeisen päivä KK:ssa pyhitimme snorklausreissulle Mamutik –saarelle. Ostin paikallisesta eräliikkeestä snorklausmaskin hintaan RM 50 (12,5 euroa), jolla otin ensikosketuksen vedenalaiseen maailmaan Mamutikilla. Tampereen takatalvi vaikutti melko kaukaiselta, kun helteessä sukelteli matalassa rantavedessä. Saaren rantavesissä uiskenteli monenkirjavia kaloja, mm. Nemoa etsimässä elokuvasta tuttu pääosaa esittävä fisu hengaili korallien kupeessa. Rausku myötäili tyylikkäästi pohjaa pitkin ja merisiili näytti piikkinsä kivenkolosta. Pinnan alla maailma on uutta ja ihmeellistä! Merimiehenä pysyttelen kuitenkin vähintään pinnan tasossa tai sen yläpuolella, joten sukellustouhut jääköön muille.

Paluumatka Mamutikilta olikin oma episoodinsa. Synkät pilvet lupailivat pitkin päivää huonoa säätä, mutta lopulta myrsky ja mylväys iskivät vasta paluumatkalla. Vettä tuli kuin haulikon piipusta: sinne tänne ja helvetin lujaa vaakatasossa. Kuljettajamme osasi onneksi suunnata lähintä saarta kohden kun näkyvyys tippui n. 50 metriin. Saari saatiin hetkeksi näkyvyyteen, ja suunta otettiin kohti rannikkoa. Kiljuvan korealaisen matkaseurueen kanssa jouduin kertaalleen korottamaan ääntä, kun kujettajamme meinasi päästellä kaasu pohjassa vastaantulevan veneen kylkeen. Onneksi vastaantulevassa veneessä oltiin hereillä...

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Viimeinen ilta KK:ssa menikin reissua kertaillessa. Takana oli kuitenkin yksi mielenkiintoisimmista reissuista tähän mennessä! Keskiviikkoaamuna kuitenkin herätys viideltä, suihku, pakkaus ja kentälle. Rinkka painoi enemmän kuin tullessa, mutta ollaanpahan taas yhtä reissua rikkaampia! 

Penangilla oli tiedossa kaksi päivää koulua, joista keskiviikkoaamun luennon jouduin skippaamaan, koska lento oli Penangilla vasta kymmenen nurkilla aamulla. Viikon kevennys nähtiin, kun international management –kurssilla ”päästiin” pitämään esitelmä poikkeuksellisesti luennolla viikottaisten tutorial-tuntien, eli harkkojen sijaan. Suomalais-saksalainen ryhmämme suoriutui Mark Zuckerberg –esitelmästä kuitenkin hyvin, eli paikalliseen tasoon nähden miltei täydellisesti.

Jotta elämä ei olisi pelkkää koulua ja arkea, niin onneksi meillekin on täällä USM:ssa suotu kokonainen viikko kevätlomaa. Kirjoitushetkellä en ole edes ehtinyt tyhjäämään rinkkaa edelliseltä reissulta (pyykkiä lukuun ottamatta), joten pakkaamisen voinee jättää aamuun? Kevätlomaksi oli päätetty suunnata päiväntasaajan toiselle puolelle Balille ja Gilien saarille Indonesiaan. Siitä reissusta lisää myöhemmin!